Pääkaupunkiseudulla vietetään tällä viikolla nykytanssifestivaalia (3.-9.11.). Tanssiareenan nimeä kantavaa tapahtumaa ei näytä jättäneen huomioonottamatta kansallisbalettimmekaan. Samaan sykliin se näet tuotti nykyteosten kolmoisensi-illan (31.10.). Eivätkä koreografinimet tällä kertaa kuulukaan miehille!
Harjoituttajina balettimme väki on naisosaajia käyttänyt vuosien sivu, mutta viime kymmeninä heikäläisten koreografinen ruotu on pysynyt hyvin kapeana.
Tuoreimpaan, ohueen nimivanaan mahtuu yksi uutuuksien tekijöistä Marilena Fontoura, balettimme omien koreografiworkshopien myötä kyntensä näyttänyt tanssitaiteilija. Seuraava workshop on tarjolla oopperan Alminsallissa 20.12.
Seitsemän kertaa?
Areenarivistössä kansallisbaletin seisominen on varsin luonnollista, ovathan sentään siellä työtätekevät, esiintyvät taiteilijat Suomen Tanssitaiteilijain Liiton jäseniä. Ovathan?! Ja muun muassa tämä liitto kuten JoJo - Oulun Tanssin Keskus kuuluu Tanssiareenan taustavoimiin. Mutta silti koko komeus niin kuin balettimme sivuraiteilukin stoppaa pääkaupunkiseudulle.
Eipä silti Tanssiareenan annista sentään yhtä ja toista on voitu kokea jo aiemmin sisemmällä Suomessa esimerkiksi Täydenkuun Tanssien yhteydessä Pyhäjärvellä.
Viimeiset kymmenen vuotta kansallisbalettikin on saanut tuntea "uuden" oopperatalon vaateet. Komea tila, iso kokoonpano paljastaa myös vankilakyntensä; rahaa on pakko tulla kalliiseen taloudenpitoon.
Eli jos kuvittelee että kolmelle uutuusteokselle olisi varattuna kohtuullista hengitystilaa, niin osuu vallan vikaan. Seitsemästä kalenteriin varatusta esityspaikasta on tähän tiistaipäivään mennessä käytetty jo kaksi. Eli kansallisbaletti on sananmukaisesti rahanteossa baletti, ja pianhan onkin Pähkinänsärkijän aika. Sinänsä kiitelty luomus on tämä vuosi sitten ensi-iltansa saanut Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas.
Haaveksia voi tietysti balettilaisten lailla esiintyen kiertämisestä Suomessa, mistä nyt ei suurempaa merkkiä näy ilmassa.
Näistä pienoisuutuusteoksista niin sanotusti helposti siirrettävien joukkoon voi lukea tanskalaisen Anna LaerkeseninPolaccan kuusine tanssijoineen ja kaksine pianisteineen sekä Susanna Leinosen Suo tihkua vihreä tammi -koreografian tallenneäänityksineen ja esittäjänelikkoineen.
Neoklassiseen ruotuun kolmikosta asettuvan Polaccan tulossa olevassa toisessa roolituksessa yhtenä parin puolikkaana tanssii oululaislähtöinen Mira Ollila, mutta se ei riitä ryyditykseksi teoksen vierailuajatukselle edes Pohjanlahden perukkaan. Teloituksesta on teoksessa kysymys, mutta se vilahtaa ohikiitäen.
Näyttämöllä on koettavissa enimmäkseen romanttista juoksutusta, joka saa vuolaan tunnemyrskymykkäleffaoloisen säestyksenmakunsa Chopinista.
Tanssi-iskuvakuuttavuutta ensi-illassa omasi riittämiin kuusikosta nuori Anu Viheriäranta. Hänen roolihahmonsa on teoksen "muistelija", jonka ajatusvälähdyksiä Polacca (puolatar) on olevinaan. Käsiohjelma yrittää syventää, mitä syvennettävissä on: "Olisiko hän voinut auttaa lähimmäisiään hädän hetkellä?"
Raadollisuus lavalla
Polacassa elää siis maailman raadollisuusajatus, mutta se ei kypsy teoksessa ajatuksesta fyysisiksi toteutuksiksi, mitä tanssiminen kuitenkin on. Sitävastoin Fontouran nyt vuorostaan käsiteltäväkseen ottama Carmen tallaa fyysisellä polulla reilusti.
Fontoura loihtii eteen kolmiodraaman, jota taustoivat joukot. Sama voisi tapahtua kenelle tahansa. Alleviivaukseksi miehillä roiskeisiin värjäytyneet siniset haalarit, naisilla hullunkeltaiset koltut, joissa kuultaa verisuoni.
Fontoura näyttää lähteneen liikkeelle uhri-ajatuksesta, sitä edustaa koko kolmikko; seksuaalisen väkivallankin kokemaan joutuva Carmen (Nina Hyvärinen), kukkopoikana Carmenin hyväksikäyttämä Lucas (Jaakko Eerola), itseensä, omaan narsismiinsa ihastunut Don José (Kare Länsivuori).
Vuosisata sitten haukottiin henkeä Nijinskin masturboivan Faunin äärellä. Nyt Carmenin seurassa ei tule hengitysvaikeuksia, mutta harvinaisen suoraa liikepuhetta on tarjolla.
Carmen esitetään oopperan orkesterin säestämänä (Georges Bizetiä, Rodion Shtshedriniä). Vankkaa yleisilmettä korostaa Antti Mattilan lavastuskin, joka jyrää näyttämötilan korkeilla, sivuilta liki kaltereiden omaisesti aukeavilla seinämillä ja taustan megalomanisella portaikoilla.
Luonto tunkee esiin
Tanssiareena on paitsi yksi - siis juuri nyt juuri meneillään oleva - festivaali myös useampia tapahtumia ja samalla ry:nä näiden tausjärjestö. Tanssiareena 2000 piti sisuksissaan Rencontres Chorégraphiques Internationales de Seine-Saint-Denisin Suomen katselmuksen, sieltä maailmalle pongattiin muun muassa Susanna Leinosen esikoisjulkisteos.
Sittemmin Leinonen on luonut muun muassa 2002 kolibrinsineä ja klassista tekniikkaa Pyhäjärven nykytanssifestivaalilla ensi kertaa esitelleen Indigon. Indigon sukulaiseksi suorastaan käsinkosketeltavasti asettautuu Suo tihkua vihreä tammi, tosin ilman kärkitossun häivääkään.
Kurkia suolla, tammen terhoja; Erika Turunen tekee taiat puvuilla jälleen. Olli-Pekka Koivunen säestää aasiasävyistä luontokuviin ulottuvia väristyksiä valoilla.
Kaunis kuin koru juuttuu merkillisesti paikoilleen toisteesta. Mia Hämäläisen elävien soittajien avulla luoma tallennenauha auttaa tätä juuttumista, samaten kuin liikeradat lavalla. Mutta Salla Suominen on olentojen olento, elävää, vääntyvää vahaa.