Jasser Arafat jätti ristiriitaisen perinnön. Vapautustaistelijasta ei ehtinyt tulla valtiomiestä.
Palestiinalaisten edesmennyt johtaja Jasser Arafat oli vuosikymmeniä maailmanpolitiikan kiistelty tähti. Arafatin henkilö ja perimmäiset ajatukset pysyivät kuitenkin loppuun asti hämärän peitossa. Näistä syistä hänen paikkansa historiassa jää vielä määrittelemättä.
Itsenäisyyttä vailla olevan kansan johtajan osa ei ole ikinä helppo. Etenkin Arafatin uran alkupuoli oli niin väkivallan ja terrorin kyllästämää, että hänen kilpensä sai niistä pysyvän tahran. Monet haluavat kutsua häntä yhä terroristijohtajaksi. Tästä huolimatta hän oli palestiinalaisten itsenäisyystaistelun traaginenkin tavaramerkki.
Uran ehtoopuolta varjosti se, ettei Arafatilla ollut voimaa tai tahtoa panna kuriin äärijärjestöjä. Hän keskitti kaiken vallan loppuun asti omiin käsiinsä. Palestiinalaisjohtajat pystyivät silti sopimaan johtotehtävien jaosta niin sujuvasti, että valtatyhjiöltä ja -taistelulta on vältytty ainakin toistaiseksi.
Arafat ei ollut ristiriidaton hahmo edes arabileirissä. Maanpakoon lähteneistä palestiinalaisista ja heidän johtajastaan tuli ongelma isäntämailleen. Arafatin tie kulki Jordaniasta ensin Libanoniin ja sitten Tunisiaan. Hän teki virheen 1990 asettumalla ainoana arabijohtajana Saddam Husseinin puolelle Persianlahden sodassa.
Aika kypsytti Arafatin tuomitsemaan 1988 terrorismin ja tunnustamaan Israelin valtion. Tämä kehitys huipentui 1993 allekirjoitettuun Oslon sopimukseen, jossa Israel ja palestiinalaiset pääsivät pysyvää rauhaa enteilleen tien alkupäähän. Arafatin ja Israelin pääministerin Jitzhak Rabinin historiallinen kädenpuristus Valkoisen talon nurmikolla jää aikakirjoihin. Sovinnon etsijät saivat ansaitusti Nobelin rauhanpalkinnon.
Arafat näytti päättäneen jaakopinpaininsa ja valinneen rauhan. Toisin kuitenkin kävi. Jatkoneuvotteluissa Israelin työväenpuolueen hallitus hyväksyi vuonna 2000 Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin kompromissiesityksen, joka olisi tyydyttänyt palestiinalaisvaatimukset hyvin pitkälle. Arafat ei tyytynyt siihen. Tie kohti rauhaa nousi pystyyn. Tästä seurasivat jyrkän linjan Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi ja palestiinalaisten toinen kansannousu. "Ehkä hän (Arafat) ei pystynyt tekemään lopullista hyppyä vallankumouksellisesta valtiomieheksi", Clinton kirjoittaa osuvasti äsken julkistetussa elämäkerrassaan.
Arafatin poismeno herättää kysymyksen, onko Lähi-idän rauha nyt lähempänä vai kauempana. Israel ja sen oikeistohallituksen taakse yhä tiiviimmin asettunut Yhdysvallat ovat sanoneet, että Arafatin on väistyttävä. Nyt kun hän on väistynyt, olisi loogista, että Israel ottaisi seuraavan askeleen. On syytä toivoa, että näin kävisi, mutta samalla on syytä pelätä, että Israel pyrkii syventämään palestiinalaisten ahdinkoa. Arafatin seuraajien olisi saatava puolestaan väkivalta kuriin.
Uuden palestiinalaisjohdon osa ei ole helppo. Itsenäinen Palestiina on yhä kaukainen unelma. Arafatin suurin ansio on, että hän hankki palestiinalaisten asialle kansainvälistä tukea ja sympatiaa. Perinnöksi jäi kuitenkin tilanne, jossa molemminpuolisen väkivallan ja koston kierre näyttävät valitettavan todennäköisiltä vaihtoehdoilta. Sharonin hallitus on kyllä valmis vetäytymään Gazan kaistaleelta, mutta myönnytys olisi mitätön. George W. Bushin uudelleenvalinta antaa taas odottaa, ettei Yhdysvallat muuttaisi Lähi-idän politiikkaansa.
Rauhaa Lähi-itään ei tule, elleivät riitapukarit sitä aidosti halua. Nyt sovintomieltä voisi osoittaa molemmin puolin, mutta on helpompi sotia kuin sopia.