Liminkalainen Eeva Saine on ollut pitkään omaishoitajana. Huolehtinut ensin miehestään, sitten pojastaan.
Omaishoitajat ovat yksi ryhmä, jonka ennustetaan kasvavan ripeästi, koska ihmisten korkean eliniän myötä hoitoa tarvitsevien vanhusten määrä lisääntyy.
"Työskentelin 20 vuotta kotiavustajana ja sittemmin kodinhoitajana. Minusta tuntui, että täytyy minun jaksaa omanikin hoitaa", Saine kertoo.
Skitsofreniaa sairastaneen miehen hoito vaati monenlaista neuvokkuutta, puhumattakaan yövalvomisista. Vaikka mies oli raitis ja monessa harrastuksessa mukana, Eeva Saine muistaa kiitellä.
"Hän ei ollut paha, hän oli sairas. Monta kertaa tuli sellainenkin hetki, että en kerta kaikkiaan olisi jaksanut enää yhtään."
Eeva Saine sanoo, että kunnasta sai apua, jos jaksoi pyytää ja vielä senkin jälkeen pyytää.
"Olisin voinut enemmänkin hakea apua. Nyt olen koittanut sanoa toisille omaishoitajille, että olkaa sitkeitä ja anokaa apua perusturvalautakunnasta, ellei sitä muuten heltiä."
Puolison kuolemasta on puolitoista vuotta. Saine miettii, että olisi pitänyt osata lähteä välillä myös pois, mutta ei sekään niin helpolta tuntunut.
"Mihin minä olisin kodistani mennyt?"
Eeva Saine on kiitollinen siitä, että mielisairautta ymmärretään nykyään, eikä sitä tarvitse hävetä. Hän käy yhä kuukausittain Limingan seurakunnan omaishoitajien ryhmässä tapaamassa toisia.
Saine asuu kodissaan lievää cp-vammaa sairastavan aikuisen poikansa kanssa. Kaikki olisi aiempaa helpompaa, ellei uusia suruja olisi tullut elettäväksi.
"Vanhin poikani kuoli kuukausi sitten äkilliseen sairauteen. Nyt on tämä suru. Täytyy yrittää ajatella, että onneksi kohta on joulu, ja sen jälkeen lähdetään taas valoa kohti."
Lue myös:Lapsiperheissä on isoja ongelmia