Tyttären posket punoittavat jännityksestä. Olemme ensimmäisellä ajotunnilla tyhjällä lähikoulun parkkipaikalla. Autossa ei ole mitään erityisvempaimia kuten tuplapolkimia. On vain pakko luottaa nuoren reaktiokykyyn.
Onneksi harjoittelu tyypillisellä amerikkalaisella automaattivaihteisella autolla on helpompaa kuin käsivaihteisella.
Auton käsittely alkaa pikkuhiljaa sujua, vaikka käännökset ovat yhä hieman kömpelöitä ja vauhdin hallinta huteraa. Jo parin päivän pysäköintipaikkaharjoittelun jälkeen äidin jalka ei enää hae niin kiivaasti olematonta jarrupoljinta. Siirrymmekin hiljaisille pikkuteille ja siitä sitten moottoriteille.
Jokainen ajokerta kirjataan ajopäiväkirjaan, ja vaatimusten mukaan tuntien joukossa on oltava märän kelin ajoa, pimeän ajan harjoittelua sekä moottoritieajoa ruuhka-aikaan.
Kuusikymmentä tuntia tuntui aluksi varsinaiselta urakalta, mutta tytär oli harvinaisen innokas lähtemään asioille, jos hän sai ajaa. Ajo-opettaminen avaa myös aikuisen silmiä liikenteen kiemuroille. Oli myös hyvä huomata, kuinka paljon oma esimerkki ja asenteet vaikuttavat nuoren ajotapoihin.