Haastateltavien nimet on muutettu.
Kädet tärisevät kahvipöydässä, puna nousee poskille ja hikoiluttaa. Esiintyessä oma ääni kuulostaa vieraalta. Pelottaa, että sanat menevät sekaisin.
Suomalaiset ovat tunnetusti jännittäjäkansaa, mutta niin kauan kun jännittäminen ei häiritse normaalia elämää, ei syytä huoleen ole. Tunne perhosista vatsassa vaikkapa tärkeän esiintymisen edellä on jopa eduksi. Se kertoo kunnioituksesta yleisöä kohtaan ja siitä, että suhtautuu tekemäänsä vakavuudella. Mutta noin viidellätoista prosentilla suomalaisista jännittämisestä muodostuu ongelma.
Sannanjännittäminen alkoi lukion ensimmäisellä luokalla, joskin hän sanoo olleensa aina jossain määrin sosiaalisissa tilanteissa ahdistunut. Nyt Sanna on akateemisesti kouluttautunut, työssä käyvä nuori nainen.
"Ajan kanssa jännittämiseni on vaikeutunut ja siirtynyt uusiin tilanteisiin. Minulla on monenlaisia psykofyysisiä tuntemuksia. Ruokapöydässä ja ryhmätilanteissa kädet sekä pää saattavat täristä. Sydän tykyttää. En pysty ajattelemaan selkeästi, mietin vain, miten selviydyn."
Sanna ei ole jäänyt tuntemuksiensa kanssa yksin. Lukioaikana hän haki apua nuorisopsykologilta, jonka jälkeen hän aloitti psykoanalyyttisen psykoterapian. "Kokemukseni terapiasta olivat huonot, sillä olin liian nuori kyetäkseni analysoimaan omia tunteitani riittävän tarkasti. Ensisijaisesti olisin halunnut suoraa tukea."
Nyt Sanna on kognitiivisessa terapiassa, ja sanoo, ettei olisi selvinnyt ilman sitä. Toinen tärkeä tukipiste on "Rennox-ryhmä", joka on vapaamuotoinen jännittäjien vertaistukiryhmä. Vaikeimpien tilanteiden varalle Sannalla on beetasalpaajia sekä rauhoittavia lääkkeitä, sillä ahdistus ja stressi laukeavat helposti.
Riston jännittäminen alkoi jo ala-asteella. "Kun piti lukea kirjaa, ei henki meinannut kulkea. En ymmärtänyt, mistä on kyse", hän muistelee.
Nykyään ohjelmistosuunnittelijana työskentelevän nuoren miehen oudot tuntemukset alkoivat uudelleen ammattikoulussa ja pahenivat edelleen kesätöissä.
"Vaikka työssäni en juurikaan joutunut sosiaalisiin kontakteihin, niin minulla oli tärinää, hikoilua ja sydämentykytystä. Tuntemukset alkoivat aina iltapäivällä."
Sittemmin hän sai terveyskeskuslääkärin kautta lääkityksen paniikkihäiriöön. Työterveyslääkäriltä Risto kuuli Rennox-ryhmästä, jossa hän on nyt mukana.
Selvää syytä jännittämisen kehittymiseen ei aina voida osoittaa. Riston perhetausta on normaali, mutta hän muistaa, että halusi lapsena olla omissa oloissaan, vaikka sisaruksiakin on.
Sannan nyt jo edesmennyt äiti oli depressiivinen, ja sairaus hallitsi lapsuudenkodin tunneilmapiiriä. Isä pysytteli taustalla, eikä Sanna saanut häneltä tarpeeksi tukea. "Uskon, että ympäristö vaikuttaa jännittämisen kehittymiseen paljon, joskin perinnöllistäkin taipumusta voi olla."
Sekä Risto että Sanna ovat olleet kaiken aikaa toimintakykyisiä ja pystyneet luomaan ihmissuhteita. Risto on kihloissa ja Sanna perheenäiti.
Molemmilla on omat selviytymiskeinonsa. Sanna harrastaa liikuntaa stressiä purkaakseen. Risto pyrkii välttelemään tilanteita, joissa olo tuntuisi liian tukalalta.
Tapaamiset Rennox-ryhmässä ovat molemmille tärkeitä. He sanovat, että kun näkee, ettei ole ainoa, jolla on samanlaisia ongelmia, olo helpottuu. Ryhmässä on hyvä henki ja omasta jännittämisestä viljellään kosolti huumoria. "Meillä on lukuharjoituksia, laulua, sosiodraamaa ja muuta hauskaa."
Sanna kokee saaneensa helpotusta arkipäivän sosiaalisiin tilanteisiin, mutta viralliset tapaamiset jännittävät yhä paljon. "Tärkeää olisi oppia siihen, etteivät ajatukset pyöri vain oman minän ympärillä, vaan itse asioissa."