Harvoin olen laskenut kirjan niin sekavin tuntein kädestäni kuin nyt. Apeakin olin. Olin odottanut erilaista kirjaa Jarmo Tuomisesta. Halusin löytää elävän ihmisen levytystilastojen, kohulööppien ja keikkakiertueiden takaa.
Oulun Robertinolla oli varmasti ajatuksia tästä maailmasta, ihmisistä, viihdebisneksestä, elämästä yleensä. Niitä en Veikko Tiiton ja Petri Tuunaisen kirjasta löytänyt, vaikka kovasti hain.
Poismenneen ihmisen mielen syövereihin on vaikea porautua. On liimattava yhteen sirpaleita ja koottava palapelejä. Se vaatii työtä ja viitseliäisyyttä.
Kun haastateltavat toistelevat kuin nauhuri, että Jamppa oli hyvä jätkä, olisivat he ympäripyöreyksien sijaan varmaankin puhuneet myös aivan "oikeaa asiaa" tunnustetusta viihdetaiteilijasta, jos sitä olisi heiltä kysytty. Se olisi ollut sitä palapelin rakentamista ja taiteilijan mielen maisemaan kurkistamista.
Mitä kahdentoista kultalevyn mies itse ajatteli osaamisestaan ja biiseistään? Oliko hän tuotantoonsa tyytyväinen? Olisiko hän halunnut laulaa ja levyttää muutakin kuin imelyyksiä, jotka myivät hyvin, mutta joiden taiteellinen arvostus oli mitä oli?
Jampan sisarentytär, musiikin tunnustettu ammattilainen Jaana Raivio on ainoa, joka kirjassa puuttuu tähän puoleen: "Välillä minusta tuntuu, että hän on tehnyt suuren määrän aivan liian yksinkertaisia ja pinnallisia kappaleita verrattuna siihen, mihin hän olisi laulajana kyennytÊ6;En voi mitenkään uskoa, että hän olisi saanut päättää kaikista lauluvalinnoista itse, sillä hän olisi varmasti vaatinut tietynlaista tasoa itsellensä."
Jamppa-kirja on rakennettu perinteiseen tapaan, kuvaus kulkee kehdosta hautaan. Kirja briljeeraa haastateltavien määrällä, mutta ei laadulla; osa "lausunnon antajista" on diletantteja, pelkkiä itsensä korostajia.
Heidän tietojensa luotettavuus on kyseenalaista. Jampan elämän kipupisteitä, alkoholia ja ihmissuhdeongelmia pöyhitään ja toistellaan kyllästymiseen asti. En tiedä, mikä kirjoittajien ja Jampan suhde on ollut, mutta kovin etäällä he hänestä pysyvät. Aitoa kontaktia kuvattavaan ei fraasimaisilla kehumisilla synny.
Jarmo Tuomisen elämä päättyi tragediaan Kanarian saarilla marraskuussa 1998. Taiteilijan maineelle katastrofaalista tapahtumavyyhteä vatvotaan kovasti, mutta mitään uutta kirja ei tuo esille.
Paikallisen Suomen konsulaatin toimia tai pikemminkin toimimattomuutta sopii ihmetellä. Yhtään viranomaistason dokumenttia väitetystä lapsen ahdistelusta tai siihen liittyvistä tutkimuksista kirjassa ei esitetä. Kaikki jää pahasti auki.
Miksi miestä sai kiusata maastapoistumiskiellolla ja miksi hänen mainettaan ei virallisesti puhdistettu, on edelleen pakko kysyä.
Tämä kirja ei pane ketään seinää vasten eikä vastaa mihinkään, se vain ihmettelee.
Jampan Kanarian vaiheita kuvaavaa kohtaa vaivaa sama kuin koko opusta: aineistoa on, mutta sen ryhmittely, työstäminen ja karsiminen on jätetty kesken. Kyse on toimittamisesta ja sen osaamisen tasosta. Ei ole osattu. Harmi.