Antti Palola nousi am­mat­ti­yh­dis­tys­joh­ta­jak­si pitkän merillä tehdyn uran jälkeen – "Me­ri­mie­he­nä ole­mi­nen on kas­vat­ta­nut sen, mitä olen"

Antti Palola nousi meriltä ammattiyhdistysjohtajaksi.

60 vuotta

Kuva: Markku Ulander

Antti Palolan kuusi vuotta sitten tapahtunut valinta toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n johtoon ei ole se tavallinen tarina.

Hän ei ole juristi eikä järjestön kasvatti. Lisäksi hän oli valinnan aikoihin kuulunut demareihin vasta muutaman vuoden.

Puolueeseen Palola liittyi valtionhallinnon henkilöstöä edustaneen Pardian puheenjohtajana. Syy oli selvä, ja demariksi hän oli aina itsensä kokenut.

– Näin Pardiassa, että kun olin sitoutumaton, pääsin porstuaan ja tupaan, mutta kamarin puolelle, jossa puhuttiin asioita, en päässyt koskaan. Aistin, että jossakin meni raja ja että sen takana tapahtui jotakin. Olin aina vähän ulkokehällä, Palola kertaa tapahtumia.

Pardiaan Palola löydettiin oman alansa, Suomen Laivanpäällystöliiton johtotehtävistä.

Sitä ennen hän oli kouluttautunut merikapteeniksi, seilannut seitsemän merta ja opettanut alan oppilaitoksessa.

Meri kiehtoi Palolaa jo nuorena, varsinkin, kun perhe oli aina asunut rannikkokaupungissa. Kokkolasta muutettiin Helsinkiin veturinkuljettajaisän työn takia. Perhe oli kotoisin vaatimattomista oloista, eikä siihen aikaan matkusteltu ulkomailla. Nuoret miehet lähtivät merille, kun halusivat nähdä maailmaa.

– Kyllä siinä oli takana kaukokaipuuta, hitunen seikkailunhalua ja vähän romanttinenkin näkemys siitä, millaista se voisi olla.

Palolan nuoruuden aikaan merimiehen tunnisti tatuoinnista. Hänellä ei sellaisia kuitenkaan ole, koska hän ei halunnut tuottaa isälleen pettymystä. Isän mukaan ainoastaan hampuuseilla, vankilakundeilla ja merimiehillä on tatuointi. Se oli ajan yleinen näkemys.

Palola toimi lähes koko meriuransa kauppalaivastossa. Miehistöaika kului suomalaisilla aluksilla, mutta päällystötehtävissä hän toimi myös mukavuuslippulaivoilla. Tuolloin ajat olivat huonot alan työllisyydessä ja piti lähteä ulkomaille.

Keikka kesti yleensä puoli vuotta – pitkä aika lapsille ilman isää. Yhden keikan aikana syntyi Palolan nuorempi tytär, ja tieto siitä tuli hänelle varustamon lähettämässä telex-sanomassa. Silloin ei ollut nykyajan kommunikaatiovälineitä.

– Tytär oli jo kastettu ja hän oli useamman kuukauden ikäinen, kun tulin kotiin.

Merillä Palola oppi, että muistakin kulttuureista tulee ihan fiksua porukkaa.

– Koin antoisana ja opettavaisena työskentelyn monikulttuurisessa ympäristössä. Oli kuukausia, jolloin olin ainoa eurooppalainen laivalla. Kyllä se opetti. Meriaika on ollut minun elämäni korkeakoulu, Palola kuvailee.

– Meillä joskus varsinkin merenkulussa ajateltiin, että me ollaan merenkulun valittu kansa. Mutta kyllä muut on maailman meriä purjehtineet jo ennen meitä, hän jatkaa.

Palolalta kysellään välillä, kokeeko hän olevansa jotenkin huonompi ay-johtaja, kun on merimies.

– Merikapteeneita on tosi vähän. Ollaan aika lailla arvostettuja. Merimiehenä oleminen on kasvattanut sen, mitä olen. Ajattelen vähän eri tavalla kuin jotkut kollegat.

Lapsuudenkodissa luettiin paljon ja Palola lukee nykyäänkin, mieluiten muistelmia ja elämäkertoja. Hän kirjoittaa myös mielellään, mutta omia muistelmia hän ei ole ajatellut. Muita harrastuksia ovat liikunta, hiihto, hölkkääminen, golf ja mökkeily Kangasniemellä.

Siis ei veneily?

– Mökkeilyssä hyvin pienimuotoinen veneily ja kalastus. Minä olen veneillyt ihan riittävästi. En halua viettää lomiani vesillä.