Miksi Donna maistuu vanhahtavalta eikä oikein iske? Koska esitys tarjoaa antiikkia, antiikkia.
Silloin kun italialaispari Franca Rame ja Dario Fo tekstit synnyttivät, naistutkimus alkoi lapioida päivänvaloon historian uusia tulkintatasoja: naisten arjen kokemusmaailmaa ja perheen sisäisiä valtajärjestelmiä.
Donna osui aikaansa. Vuosikymmeniä sitten!
Sukupuolijärjestelmän vapauttava vastakarvaan luenta jatkui 1990-luvulla kutkuttavasti yhdysvaltalaisen Eve Enslerin Vaginamonologeissa ja 2000-luvulla Sofi Oksasen, Maija Kaunismaan ja Anna Veijalaisen High Heels Societyssa.
Ahti Ahosen ohjaama Donna ottaa vauhtia 1970-luvulta ja antiikista.
Ihan turhaan näyttelijä Tuula Väänänen kiipeää Fon ja Ahosen kravattia ylös, kun omassa pussissa olisi väkevämpiä värkkejä. Väänäsen oma ääni ja väite saisivat nousta esityksessä paremmin kuuluviin.
Ensimmäinen puoliaika esittelee ruuhkavuosia elävän äidin ja naisen, joka on sukupuolisesti ja konkreettisesti lukittuna kähminnän, rynkytyksen ja riettauden kolmioon.
Naapurin rouvalle avautuvan yksinäisen naisen rooli sallii Väänäsen irrotella ja kokeilla näyttelijäilmaisunsa virtuositeetin äärilaitoja.
Varovasti Väänänen antaa tilanteen kasvaa yhä villimmäksi ja hullummaksi.
Mamma mia! Antaa palaa, ettei katsoja jää päivittelemään ja näpertelemään yksityiskohdilla, että onko sillä vielä lapsikin!
Tekeminen kaipaa Pertti Jarlan Rivo-Riitan tai Anni Mykkäsen sarjakuvan Mummon tyyppistä räväkämpää asennetta.
Sarjakuvakonteksti tulee mieleen Maija Tuorilan punavalkomustan sakkiruutulavastuksen kautta.
Pikku nimivihje alaikäiseltä seksiä ostatelleen Silvio Berlusconin suuntaan osui ja upposi.
Euripideen Medeiaan pohjaavassa kakkososassa Väänänen pukeutuu tuhkaan. Herooinen ja maaginen Medeia uhoaa kostavansa lapsilleen miehensä liiton nuoremman kaunottaren kanssa.
Vinttikamarin penkissä tuntee itsensä tosi tosikoksi, kun ei ihan usko, että vakavissaanko tässä puhutaan siitä, ettei naisella voi olla nuorempaa kumppania mutta miehellä voi.
Pitäisikö itkeä vai nauraa? Entäs Katri-Helena?
Patetia, ikärasismi ja sukupuolimoralismi läikkyvät yli.
Lähimmäs itseään ja koskettavimmaksi Väänänen tulee itse sanoittamiensa ja Vesa Pitkäsen säveltämien laulujen tulkinnoissa. Lauluissa on aistivinaan aitoja kipupisteitä.
Tätä laatua esitys tulisi eri tavalla iholle.
Runonlaulajat, kuten vienankarjalainen Marina Takalo, tekivät myös henkilökohtaisia "eänelitkuvirsiä" omasta elämästään ja purkivat niissä äärimmäisiä tuskan tuntojaan.
Tällaiset itkut olivat syvin itkijän ja kuuntelijan välisen vuorovaikutuksen ilmaus. Näistä hetkistä Donnan tekijöille suurin kiitos!
Ensi-ilta
Oulun kaupunginteatteri: Donna -- yksinäinen nainen. Teksti Dario Fo ja Franca Rame. Suomennos Aira Buffa. Ohjaus Ahti Ahonen. Lavastus Maija Tuorila. Valot Arttu Turunen. Äänet Kari Koret. Säveltäjä ja säestys Vesa Pitkänen. Laulujen sanat ja näyttelijä Tuula Väänänen. Vinttikamari 17.2.