Valtakunnan politiikkaan on hiipinyt uusi ilmiö: antautuminen. Tuorein esimerkki siitä on Rkp:n puheenjohtajan, ex-ministeri Carl Haglundin, 37, ilmoitus hypätä syrjään ensi kesän puoluekokouksessa.
Aiemmin sivuraiteelle, ainakin hetkellisesti, loikkasi kokoomuslainen ministeri Jan Vapaavuori. Hän teki niinistöt ja lähti Luxemburgiin Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi.
Politiikan viimeaikaisiin lähtijöihin kuuluu myös entinen pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.), joka siirtyi OECD:n apulaispääsihteeriksi. Kaukana ei ollut myöskään se, että entinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) olisi nostanut kytkintä.
Lähtijöiden päätökset ovat inhimillisesti ymmärrettäviä; eiväthän tappiot kaikenlaisissa vaaleissa ja oppositioon jäännit ole herkkua.
Haglundin johtama Rkp, kestohallituspuolue, jäi vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen kärvistelemään opposition penkille. Ennakkosuosikki Vapaavuori hävisi kokoomuksen puheenjohtajakisassa viime kesänä Alexander Stubbille ja myös Paula Risikolle.
Surkea vaalitulos vuonna 2011 vei pohjan Kiviniemen puoluejohtajuudelta. Urpilainen koki puolestaan 2014 kirvelevän tappion Antti Rinteelle Sdp:n puheenjohtajataistossa.
Kiviniemi ja Urpilainen eivät ole tappioidensa jälkeen juuri avautuneet surkuttelemaan. Se on heille kunniaksi.
Sen sijaan Haglund ja Vapaavuori ovat purkaneet sydäntään julkisesti.
”Viimeisen vuoden aikana hallituksessa minulta katosi usko järkevän politiikan tekemiseen. Se oli ihan järkyttävä vuosi, karmeaa soutamista ja huopaamista”, Haglund tilitti Helsingin Sanomissa.
Vapaavuori säesti Haglundia Uudessa Suomessa. ”Olen itse asiasta Callen kanssa – ikävä kyllä – kovin samaa mieltä”, hän sanoi.
Herrojen arvio vaalien alla istuneesta pätkähallituksesta ei ole kummoinen uutinen. Eri asia on, näyttävätkö he kovinkaan hyvää esimerkkiä nostamalla kätensä pystyyn. Kun pääministeri Jyrki Katainen (kok.) lähti komissaariksi, sitä kutsuttiin rintamakarkuruudeksi.
Suomi nousi lamasta 1990-luvulla kovilla päätöksillä. Niiden tekoa helpotti se, ettei poliitikkojen olan takana heilunut populismin pukinsorkka. 2010-luvulla tilanne on toinen.
Harva kiistää esimerkiksi Haglundin ja Vapaavuoren taitoja, päinvastoin. On kuitenkin niin, että varsinkin jos pois politiikasta -suuntaus vielä yleistyy, tyhjiö voi täyttyä entistä enemmän tympeällä, yksinkertaisia ratkaisuja tarjoavalla populismilla.
Vapaavuori kehuu tuoreessa kirjassaan Puoliholtiton Suomi 1990-luvun pääministereitä Esko Ahoa (kesk.) ja Paavo Lipposta (sd.) Eikä turhaan kehukaan.
Valtiovarainministereinä olivat tuolloin Iiro Viinanen (kok.) ja Sauli Niinistö (kok.)
Sekä Haglund että Vapaavuori olivat pitkään politiikan ytimessä. Heillä oli mahdollisuudet vaikuttaa siihen, ettei politiikassa olisi ollut niin mälsää kuin se nyt heistä näyttää, jälkiviisauden imelässä valossa. Arvostelullaan he arvostelevat myös itseään. Itsekritiikki, jos se oli sellaiseksi tarkoitettu, on tietysti tervettä.
Tuttua sanontaa mukaillen hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia poliitikkoja. Politiikan verenvaihto on hyväksi ja terveen yhteiskunnan merkki. Suomen poliitikkojoukossa on nähty poliittisia broilereita aivan kylliksi.
Jos poliitikko katsoo, ettei politiikka ole järkevää, sellaista pitää yrittää tehdä eikä lähteä ihan pienestä. Työelämä, politiikan ulkopuolellakin, sattuu olemaan sellaista, ettei kaikki mene aina kuin Strömsössä.
Antautumiset kielivät poliitikkokriisistä. Poliitikoilta on alkanut kuulua turhan paljon puheenvuoroja, että politiikka olisi rikki. Ja jos näin sattuisikin olemaan, poliitikkojen tehtävä on korjata se.
Tällaiset puheet ovat kaiken kaikkiaan huolestuttavia. Jos poliitikot alkavat ajatella näin, ei voi edellyttää, että kansalaisetkaan säilyttäisivät uskon järkevän politiikan mahdollisuuteen ja lopun perin demokratiaan.
Tältä istumalta en kyllä usko, että niin Haglund kuin Vapaavuorikaan pysyisivät poissa politiikasta kovinkaan kauan. Se joka on politiikan ja etenkin sen vallan maljasta kerran juonut janoaa useimmiten lisää.
Kysykää vaikka Paavo Väyryseltä.