Mitä pidemmälle 2000-luvun alku kulkee, sitä enemmän alkaa olla ikävä Amerikkaa: sitä sanaa ja käsitettä sellaisena kuin sen kerran oppi tuntemaan. Paikkana, jota saattoi kyllä usein aiheestakin arvostella, mutta jonka lopulta saattoi silti olettaa olevan Hyvän puolella Pahaa vastaan. Paikkana, jossa vallitsi tärkein kaikesta eli optimismi.
Siksi olo on kuin jotain olisi ryöstetty pois.
Mikä on tämä valtio, joka käyttää armeijaansa rahaa yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensä? Joka rakentaa taloutensa hirvittävän velkakuplan päälle, joka linnoittaa itseään rajojensa sisään, joka rakentaa jättimäistä urkintakoneistoa niin omiaan kuin vieraita varten, jonka vankiloissa on niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti enemmän ihmisiä kuin missään muualla, jossa valehtelu näyttää hyveeltä, ja joka tuntuu samaan aikaan sekä pelkäävän itse että herättävän ympärillään pelkoa?
Se ei ole enää Amerikka. Se on presidentti George W. Bushin hallintokauden synnyttämä vääristymä, joka tuntuu tukahduttavan kaiken sen, mikä oli hyvin ja oikein.
On aihetta tehdä ero maan ja sen hallituksen kanssa. Politiikalla näyttää toden totta olevan merkitystä.
Vuoden 2000 vaaleissa eniten ääniä sai Al Gore, jolta presidentin virka ilmeisesti huijattiin pois Floridassa. Nyt hän käyttää aikansa kampanjoimalla ilmastonmuutosta vastaan kuin paraskin matkasaarnaaja.
Vielä Floridan sotkujakin enemmän Goren tappioon vaikutti tuolloin Ralph Nader, joka radikaalin vihreänä presidenttiehdokkaana vei pois Goren tarvitsemat ratkaisevat äänet.
Tämä kertoo Yhdysvaltain henkisestä ilmapiiristä kuusi vuotta sitten. Sitä ei pidä unohtaa. Ulospäin katsova, maailman menoon vastuullisesti suhtautuva suuntaus oli silloin nousemaisillaan maan johtoon, mutta ei noussut.
Kyse ei ole vain puoluepolitiikasta. Bill Clintonin aika näyttäytyy nyt jonkinlaisena huolettomana kultakautena, mutta häntä ennen republikaaninen presidentti George Bush vanhempi veti arvostetun ja hyvän presidenttikauden. Tuossa vaiheessa republikaanien ja demokraattien ero ei näyttänyt mitenkään ratkaisevalta.
Nyt sen sijaan on tapahtunut jotain, jolle ei hevin löydä vertaista. Vallankaappauksesta puhuminen ei enää kuulosta kaukaa haetulta.
On Amerikan ilmapiiri ennenkin heilahdellut. 1950-luvun lopun kommunistivainot saivat houreisia sävyjä. Jopa Charles Chaplin sai tarpeekseen ja lähti maasta. Vietnamin sota myrkytti koko 1960-lukua, Chileen järjestettiin verinen vallankaappaus 1973 CIA:n tuella ja niin edelleen.
Mutta silti. On myös muistettava, mitä muuta tapahtui. Uskomattoman hienoja elokuvia yksi toisensa jälkeen, rockin nousu ja nuorisokulttuurin räjähdys, ja protestina Vietnamin sodalle todellinen kansalaisyhteiskunnan esiinmarssi. Bob Dylan ja kumppanit muuttivat maailmaa enemmän kuin kukaan tuon ajan poliitikko. Samaan aikaan loistavat Apollot kohosivat taivaalle muistuttaen, että kaikki on mahdollista.
Natsien vainoja paenneet saksalaiset ja toisinajattelevat neuvostoliittolaiset löysivät turvapaikkoja Yhdysvalloista. Maan kyky tunnistaa ja kannustaa lahjakkuuksia on aina ollut sille uskomaton vahvuus, huippuyliopistojen kärki on huikean hyvä.
Politiikassa sattui ja tapahtui, mutta Amerikka symboloi koko ajan henkistä vapautta ja mahdollisuuksia.
Kaikki tuo on edelleen jossain taustalla, mutta nyt sana Amerikka on alkanut symboloida kontrollia, pelkoa, sotaa ja kidutusta.
Tämä ei ole vain yhden maan ongelma, vaan se vaikuttaa muihinkin. Amerikka, sen entisessä myyttisessä vapauden merkityksessä, on ollut hyvin tarpeellinen paikka. Ihmiset ovat halunneet uskoa, että jossain muualla on turvasatama, paikka jossa kaikki voi olla paremmin, aineellisesti tai henkisesti. Nyt sellainen on viety pois.
Euroopasta ei ole korvikkeeksi. Sekin katsoo nyt sisäänpäin, kieltäytyy uskomasta itseensä ja johtajiinsa. Kiina, Intia, Venäjä - talous kasvaa kyllä, valtiot vahvistuvat, mutta henkisen vapauden vahvistumista ei mitata vain lompakoilla ja kulutuksella.
Jotain on viety pois meiltä kaikilta, mitään ei ole annettu tilalle.
Näin ei olisi tarvinnut käydä. Asiat voisivat olla täysin toisin. Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen oli hetken aikaa auki uskomaton mahdollisuuksien ikkuna: maailma oli täynnä yhteistä järkytystä ja solidaarisuutta. Se hetki hukattiin sotahoureisiin. Terrorismia ei ole nujerrettu, mutta uutta väkivaltaa, ydinkilpavarustelua ja jatkuvaa sodan ilmapiiriä on kyllä saatu aikaan.
George W. Bushin hallinnon taustalle ryhmittynyt joukko on ryöstänyt meiltä kaikilta sen Amerikan, johon saattoi uskoa. Mikä pahinta, näyttää siltä, että tämän joukon missio on vielä kesken.