Pääsihteeri Kofi Annan on lyönyt korttinsa pöytään YK:n uudistamiseksi. Ei ole takeita siitä, että tämä Annanin ehkä viimeinen suuri yritys onnistuisi.
Pääsihteeri Kofi Annan esitteli viime viikolla oman ohjelmansa YK:n uudistamiseksi. Sitä on pidetty järjestön suurimpana remonttina sitten perustamisen 1945, ja tähän huipentuu koko hänen pääsihteerikautensa. Uutta yritystä ei hänen aikanaan enää tule, ja jos tilaisuus päätöksiin nyt menetetään, toivo merkittävistä uudistuksista YK:ssa voidaan luultavasti unohtaa pitkäksi aikaa.
Ongelma on siinä, että toivo on ehkä jo menetetty huolimatta siitä, että esimerkiksi EU:n johtajat ylistivät Annanin ajatuksia viime viikon huippukokouksessaan. Pääsihteeri onnistuu kyllä saamaan maailman johtajat koolle syyskuussa keskustelemaan YK:n uudistamisesta. Toinen asia on, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Jos YK:n jäsenvaltiot toimisivat yhteisten päätösten mukaan, koko syksyn suurkokousta ei tarvittaisi. Vuonna 2000 maailmanjärjestön päämajassa päätettiin juhlallisesti vuosituhannen tavoitteista. Niiden mukaan äärimmäinen köyhyys pitäisi puolittaa, peruskoulutus ulottaa jokaiselle sekä tautien kuten Hiv/aidsin ja malarian tartunnan saaneiden määrä puolittaa. Kaikki tämä pitäisi toteuttaa vuoteen 2015 mennessä.
Tavoitteet eivät ole toteutumassa: todellista tahtoa sitoutumiseen ei ole löytynyt. Samaan aikaan maailmanjärjestö itsessään on vaikeuksissa. Sen rakenne on jäänne toisen maailmansodan jälkeisistä oloista, mikä haittaa tehokasta päätöksentekoa. Lisäksi moni valtio näyttää toimivan YK:n kautta tai tottelevan sen ohjeita vain silloin kun se näyttää sille itselleen sopivan.
Vaikka valtiot hyväksyisivät Annanin suunnitelmat pilkulleen, senkin jälkeen tarvitaan tahtoa. Pääsihteeri edellyttää esimerkiksi jälleen kerran voimakkain sanakääntein, että kehittyneet maat nostaisivat kehitysapunsa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Suomikin on hyväksynyt tämän tavoitteen YK-foorumeilla jo ties kuinka monta kertaa, ja Suomea voidaan pitää keskimääräistä YK-myönteisempänä maana.
Silti Suomen hallitus on lipsumassa omistakin aikatauluistaan tukirahojen nostamiseksi, ja tavoite on yhä jossakin epämääräisessä horisontissa. Kun politiikan realiteetit ovat näin Suomen kaltaisessa maassa, mistä syntyy yleinen tahto toteuttaa Annanin toive kansainvälisten kehitysrahojen tuplaamisesta muutamassa vuodessa? Ja jos tahtoa ei synny, monet tavoitteet jäävät väkisin toteutumatta.
Toinen ongelma on siinä, että Annanin suunnitelmia ei edes voi hyväksyä pilkulleen. YK:n toimintakyvyn kannalta ratkaisevasta turvallisuusneuvoston uudistamisesta on nimittäin yhä kaksi versioita, ja mukaan kärkkyy liian moni maa.
Nykymaailmantodellisuus vaatisi, että turvallisuusneuvostossa olisi toisen maailmansodan voittajavaltojen ohella mukana Saksan, Japanin, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan kaltaisia maita, mutta on hyvin työlästä päättää, ketkä kelpaavat mukaan. Lisäksi nykyiset pysyvät jäsenet eivät missään nimessä luovu veto-oikeudestaan, ja uudet eivät sitä saa.
Veto-oikeuteen kärjistyy moni YK:n toiminnan ongelmista, mutta muutkin rakenteet kaipaavat uusimista. Sen ohella YK tarvitsee ennen muuta sitoutumista, mutta esimerkiksi Yhdysvallat on kulkenut aivan toiseen suuntaan.
Yhdistyneet kansakunnat ei katoa, vaikka Annan epäonnistuisi. Siitä uhkaisi kuitenkin tulla järjestö, jolla ei olisi enää paljon merkitystä.