Viime päivät ovat todistaneet kuinka Oulun evankelisluterilaisessa seurakunnassa osataan provokaation nyanssit. Provosointi ja provosoituminen ovat siellä hyvin hallinnassa ja hyvä niin.
Oikeanlainen kärjistys on aina paikallaan. Hyvin tehty provokaatio laittaa seisonutta vettä sopivasti liikkeelle. Voisi sanoa, että vaikka ärsyttää, ärsyttää ihanasti.
Oulun seurakuntien tiedottajana työskentelevä Rebekka Naatus on laittanut seisovan veden suorastaan myrskyämään. Ensin hän kuohutti jääkiekkopiirejä kuuluisalla kolumnillaan cheerleader-tytöistä. Sen jälkeen hän totesi Kotimaa24 -leh-den blogissaan, että kirkon lähetystyö joutaisi jo museoon.
Molemmat aiheet herättivät kiivasta keskustelua, jonka päätteeksi asianomaiset itse katsoivat parhaaksi vetäytyä kokonaan keskustelusta.
Naatuksen kirjoitusten synnyttämät kiivaat keskustelut tuovat hyvin esille seikan, joka ainakin itseäni suomalaisessa keskustelukulttuurissa ärsyttää aivan suunnattomasti: se, että kaikki otetaan niin hirveän henkilökohtaisesti ja omasta mielestä väärät mielipiteet ovat kuin suuri kunnianloukkaus omaa itseä vastaan.
Keskustelukulttuurin vielä ikävämpi puoli on se, etteivät täällä riitele vain asiat, vaan argumentit menevät henkilökohtaiselle tasolle. Monella näyttää olevan tarve todistaa, miten ”vääränlainen” mielipide on kirjoitettu joko murrosikäisellä otteella tai annetaan muutoin ymmärtää, että vastakkaisen mielipiteen esittäjä on jollain tavoin edesvastuuton esittämään julkisia kommentteja mistään.
Naatuksen kohdalla on hämmästeltävä sitäkin, miten tehokkaasti ja suoraviivaisesti hänen oma työyhteisönsä on julkisesti mitätöinyt hänen mielipiteensä. Näin maallikkona voisi ajatella, että hyvin koulutetuilla ja johtoasemassa olevilla kirkonmiehillä olisi taitoa ottaa asiat asioina ilman että viestintuojaa tarvitsee julkisesti mitätöidä ja vähätellä. Jos ärsyttää, voi ensin hengittää ja tuoda oman näkemyksensä esiin vasta sen jälkeen.
Tässä tapauksessa täytyy nostaa hattua Suomen lähetysseuralle, joka ei vetänyt kritiikistä hernettä nenään, vaan kutsui Naatuksen kylään, ja ainakin julkisuudessa olleiden tietojen mukaan asioista on puhuttu hyvässä hengessä. Toivoa voi, että molemmat osapuolet oppivat toisistaan jotain uutta.
Tapaus Naatus on kuitenkin vain yksi esimerkki, josta käy esille se, miten Suomi on edelleen yhden totuuden maa. Pienempiä esimerkkejä löytyy varmasti jokaisen arkikokemuksesta yllin kyllin. Jos et ole suuren yleisön kanssa samaa mieltä, olet heitä vastaan. Näyttää, että silloin kellä tahansa on oikeus lytätä väärän mielipiteen sanoja ensimmäisellä mielentulevalla solvauksella.
Elävässä elämässä ihmiset ovat kuitenkin asioista eri mieltä, ja nämä mielipiteet saa tuoda myös esille. Jos joku on toista mieltä jostain asiasta kuin kuulija itse, niin saahan siitä ärsyyntyä, mutta ei sitä henkilökohtaisena loukkauksensa pidä ottaa.
Toivoa voisi, että ärsyyntyminen synnyttäisi vain lisää kiinnostavaa keskustelua, jossa pysytään asioissa, ei henkilöissä. Omaa mielipidettä voi puolustaa muutenkin kuin vastapuolen mustamaalaamisella.
Omien mielipiteiden päivittäminen ja uusiminenkaan ei ole kiellettyä, päinvastoin. Itse kullekin tekisi hyvää katsella omia kantojaan eri suunnasta.
Vaikka itse en jokaista Rebekka Naatuksen ajatusta allekirjoita, lähetän hänelle terveiset: suomalainen keskustelu tarvitsee Sinua. Aivan kuten Jari Sarasvuota tai Mikael Jungeria. Puhumattakaan Juhana Vartiaisesta, Kaarina Hazardista tai Lenita Airistosta. Heistä kukin tietää tasan tarkkaan, mistä narusta vetää, kun pitäisi saada kuhinaa mediapalstoille. Eikä heidän kanssaan todellakaan tarvitse olla samaa mieltä.
Rebekka Naatus, älä lannistu!