Vuoden alun suosikkipuheenaihe on taas kerran painonhallinta ja laihduttaminen. Aiheet eivät ole esillä vain lehdissä, vaan pelkästään yhden tammikuisen viikon tv-ohjelmatarjonnan tarkastelu todistaa samaa: neljä keskusteluohjelmaa lihavuudesta.
Vaieta ei kannata, etenkään jos puhutaan ylipainon terveyshaitoista. Osoittaahan tuore tutkimus, että 54 prosenttia suomalaismiehistä ja 38 prosenttia naisista on ylipainoisia, ja että lihavuus on yhä useammin kuolinsyyn taustalla.
Siinä, miten media käsittelee lihavuutta esteettisesti, voisi kyllä käyttää sordiinoa. Eräskin naistenlehti neuvoi laihdutuspäätöksenteko-ohjeeksi ajattelemaan, kuinka kamalilta lihavat ihmiset näyttävät.
On siis joitakin, joiden mielestä ylipainoisten tulisi pysyä pois silmistä rumentamasta muuten niin täydellistä yhteiskuntaa. Peruin lehden tilauksen.
Ruotsalainen Jenny Dahlberg, 27-vuotias toimittaja Södertäljestä, on nyt nostettu mediassa lihavien keulakuvaksi. Dahlbergin viime vuonna ilmestynyt kirja Tjock (Paksu) saatiin vuoden vaihteessa suomeksi.
Mediamylläkkää Dahlbergin ympärillä voi verrata vain siihen, mikä syntyi kun Cannon tv-sarjan tähti Suomen vierailullaan juuttui pienkoneen ohjaamoon.
Harvassa ovat ne miehet, jotka suhtautuvat lihavaan naiseen niin hellän haluavasti akuin Gösta Sundqvist laulussa Sopivasti lihava; laulu on saanut Otavan antamaan Dahlbergin Paksu-kirjalle suomenkielisen nimen - tuskin kustantaja on ajatellut sen syvällisemmin kuin ymmärtämällä kirjan myyvän yhteyden suosittuun nykyiskelmään.
Kuka tahansa lihava, joka osaa ilmaista tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, voisi kertoa saman, minkä Jenny Dahlberg. Ehkä joku ei-lihava kauhistelee hänen tapaansa todeta elämästään. Kuulkaa: lihavalla ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin olla ilkeä itseään kohtaan. Joku muu kun kumminkin on. Tämä käyttäytyminen on vai opittua itsesuojelua.
Joistakin lihavista tulee vahvoja, ainakin toisten silmissä; lihava kompensoi todellista tilannettaan ottamalla reippaan pärjääjän roolin. Hänen mottonsa on "naurata ennen kuin sinulle nauretaan".
Ei Dahlbergkään kykene antamaan yksiselitteistä vastausta sille, miksi lihoi ja miksi ei laihdu, vaikka haluaisi. Jos joku tarttuu kirjaan saadakseen vastauksen kenties omakohtaiseen ongelmaan, joutuu pettymään rankasti. Kirja ei varsinaisesti tuo mitään lisäarvoa keskeiseen kysymykseen.
Se on selvää, että lihavan olisi muutettava asennettaan, mutta myös ei-lihavien, Dahlberg huomauttaa. Onko niin, että lihava rakentaa oman maailmansa, eristäytyy, elää kuten haluaa? Onko myös niin, että muut työntävät häntä sinne?
Dahlberg jakaa monen lihavan mielipiteet mediasta ja mainonnasta. "Eivätkö tiedotusvälineet ole olemassa, jotta ne välittäisivät kuvan todellisuudesta", hän huomauttaa.
Hän myös kysyy ihan aiheesta, ovatko suurissa mainosjulisteissa kuvatut kepeät hepenet mukavat laiheliininkaan päällä. Lihavahan pukeutuu siihen, mihin mahtuu ja mikä on järkevää eli ei suinkaan string-alushousuihin. Dahlberg jättää kuitenkin pohdinnan puolitiehen. Hän ei kerro, että järkevä ei ole kaunista eikä tee haluttavaksi.
Lottakenraali-malliston pöksyillä ei taatusti saa syttymään kiiltoa miehen silmiin - mitä nyt ehkä kyynelten kiillon.
Dahlberg ei ole ensimmäinen kertomaan sitä, että mies saa olla iso ja lihava, nainen ei. Naisen kohdalla lihavuuden synonyymiksi on tullut epäpätevä.
Suomalainen naisministeri totesi taannoin, kuinka hän ollessaan ylipainoinen sai lukea ja kuulla: "Tuo ei huolehdi itsestään." Samalla tavoin lihonut mieskollega vain keräsi sympatiaa tyyliin: "Kylläpä hänellä on raskas työ."
Sekään tieto ei ole uutta, että toisissa kulttuureissa lihava nainen on varsinainen palkinto. Entäs jos ei tahdo tulla myydyksi Afrikkaan useasta lehmästä tai ei halua turkkilaisen mattokauppiaan miniäksi? Jos haluaakin tavallisen Börjen, joka istuu sohvanurkassa Keski-Euroopan mäkiviikkoon keskittyneenä?
Dahlbergkin huomauttaa, ettei ole vielä nähnyt senssi-ilmoituksia, joissa todettaisiin "Laihat älkööt vaivautuko" tai pikemminkin "Olethan sopusuhteeton".
Jenny Dahlbergia käy kiittäminen rohkeudesta - poseeraahan hän myös kirjan kannessa missimäisesti uimapuvussa. Silti ei voi olla miettimättä, mikä kirjan funktio on. Onko 50 kiloa turhan painava Dahlberg kirjoittanut nämä sivut puolustellakseen olemustaan, terapiaksi itselleen vai tarjotakseen mahdollisuuden tirkistelyyn niille, joilla ei ole käsitystä siitä, millaista lihavan ihmisen elämä on?
Kirjan alkupuoli on kuin katsoisi tosi-tv:tä: Dahlberg paiskoo sumeilematta kaikki lihavan elämän tosiasiat - kaiken sen nöyryyttävyyden - lukijan kasvoille. Tämä mahdollistaa tirkistelyn. Kerrotun voi nähdä eräänlaisena sosiaalipornona, jota lukiessa voi vapaasti kauhistella kaikkea.
Puolustelua ja terapiaa teksti taatusti on ainakin kirjoittajalleen, mutta ehkä myös sille lukijalle, joka kuvittelee olevansa yksin saman ongelman kanssa. Mutta liekö heitä? Eiköhän todellisuus ole tömäytetty kaikkien lihavien kasvoille jo ammoin.
Dahlbergin teksti rauhoittuu jossain kirjan puolivälin tienoilla, se saa enemmän sävyjä ja on pohdinnoiltaan syvempää. Sisältö antaa enemmän siis siinä vaiheessa, kun hän hylkää tosi-tv:n ja uskaltaa paljastaa vihaansa, ärjähtää ensimmäisen kerran kunnolla. Ei lihavankaan, olkoonpa hän sitten miten kamala näky tai sosiaalinen ongelma, tarvitse sietää yleisesti hyväksyttävän ruumiinrakenteen omaavilta mitä tahansa.
Jenny Dahlberg, kasvoiltaan kuin kuka tahansa perusruotsalainen Vicky tai Madde, toteaa kirjan viimeisillä riveillä, ettei halua olla ainoa. Siitä ei ole pelkoa.
Henkilökohtaisuuksiin näin ankarasti pureutuva teksti todennäköisesti ansaitsi tulla julkaistuksi, vaikka uskon, ettei se saavuta haluamaansa. Luutuneet asenteet on hyvä nostaa esille ja tuulettaa niitä. Muutokseen tarvitaan silti vielä enemmän kuin yksi tunteenpurkaus.
Dahlberg kohtelee niin ei-lihavia kuin ymmärtämättömiä verraten lempeästi. Kostosta ei Sopivasti lihavan kohdalla ole siis kyse. Itse asiassa hän sanoo suoraan, ettei toivo ylipainoa pahimmalle vihamiehelleenkään. Ei niin.