Niko - lentäjän poika saa
ensi-iltansa 10.10.
Animaatio-ohjaaja Kari Juusonen muistetaan lyhytelokuvastaan Pizza Passionata, joka palkittiin Cannes´in elokuvajuhlilla vuonna 2001. Nyt Juusonen niittää mainetta kokopitkän Niko - lentäjän poika -suurtuotannon toisena ohjaajana.
Työstään huolimatta Juusonen kieltää olevansa animaatiofriikki. Mieluummin hän katsoo dokumentteja ja tavallisia näytelmäelokuvia.
"Isommassa mittakaavassa animaatiot ovat lasten juttuja, enkä seuraa niitä automaattisesti edes virkani puolesta. Mutta esimerkiksi Miyazakin animaatioita katson todella mielelläni", Juusonen toteaa.
"Eurooppalainen nykyelokuva kiinnostaa eniten. Tuskin kaikki tangomuusikotkaan vapaa-aikanaan tangoa soittavat."
Niko - lentäjän poika lisäsi tilapäisesti kiinnostusta animaatiota kohtaan.
Sitä tehtäessä Juusonen kävi elokuvissa tarkastellakseen, miten muiden 3D-animaatioiden teksturoinnit toimivat, miltä niiden valot näyttävät ja missä vaiheessa maalaukset vaikuttavat vaihtuvan mallinnoksiksi.
Juusonen ei myöskään ollut koskaan mieltänyt itseään pitkän animaatioelokuvan tekijäksi. Toki hän oli lastensa seurana 3D-animaatioita katsellessaan ihmetellyt, millaisen määrän taitoa ja työtä Toy Storyn tai Monsterit Oy:n kaltaisten teosten tekeminen vaatii. Sellaisessa projektissa olisi mielellään ollut mukana, mutta se ei vain näyttänyt olevan mahdollista Suomessa.
Sitten Pizza Passionatan tuottanut Petteri Pasanen soitti ja tarjosi Nikon käsikirjoitusta luettavaksi.
Kari Juusonen muistaa hyvin, miten hän aikanaan innostui animaatiosta.
Alkuvauhdit antoi Quayn kaksosveljesten Stephenin ja Timothyn lyhytelokuva Street of Crocodiles, jonka Juusonen näki Lahden muotoilu-instituutin tv- ja video-osastolla opiskellessaan vuonna 1993.
"En ollut ikinä aiemmin nähnyt sellaista leffaa. Maailma oli niin omituinen, ja siinä omassa omituisuudessaan ehjä. Ajattelin, että tuollaista olisi hienoa kokeilla itsekin, ja teinkin kolmeminuuttisen nukkeanimaation melkein siltä seisomalta", hän kertoo.
Nykyiset tietokoneanimaatiot ovat kaukana nukkeanimaatioista, joihin käsityötaustainen Juusonen aikanaan ihastui. Fotorealistisessa suuntauksessa voidaan kuvata pelkät näyttelijöiden kasvot ja liimata ne mihin tahansa mallinnettuun hahmoon ja maailmaan. Juusonen luottaa kuitenkin ennemmin Nikon kaltaisiin eläinhahmoihin.
"Ihmiset ovat aika hankalia tehdä. Jos ne tekee liian hyvin, ne ovat silloinkin inhottavia, kuten Beowulfissa. Parhaimmillaankin se vain muistuttaa siitä, kuinka kaukana se on todellisesta. Tai jos se hetkittäin käykin todellisesta, sekin on pelottava hetki, kun sen tunnistaa", Juusonen sanoo.
"Hieman cartoon-henkisesti visualisoitu eläinhahmo on mielekäs, koska sitä ei yritetä saada menemään täydestä, vaan siinä huolehditaan, että hahmo näyttää hyvältä ja maailma on mielenkiintoinen. Ja tarina tekee sen, että katsoja unohtaa muuta todellisuutta olevankaan."
Fotorealismin tavoittelu tuottaa 3D-animaation tekemiseen koko ajan työkaluja, jollaisista ei olisi vielä jonkin aikaa sitten osannut haaveillakaan. Myös tietokoneiden laskentateho tuntuu tuplaantuvan määrävälein. Juusonen uskookin animaatioiden rajojen tulevan vastaan ihmisen mielikuvituksen puolella.
"Mitä enemmän on pelivaraa realismista poispäin, sitä enemmän animaatiolla on tilaa mellastaa."