Susi ja merimetso uhkaavat käsitystä siitä, että kaiken muutospaineen edessä edes luontoa voisi kontrolloida. Samalla eläimet joutuvat edustamaan EU:ta, epävarmuutta ja menetysten uhkaa, kirjoittaa ympäristötoimittaja Jami Jokinen.
Vihervassari, vegaani ja muutenkin homo.
Hyvä kerrostalon kuudennesta kerroksesta on huudella, kun ei erota sutta Starbucksista. Lapseton ituhippi ei ole metsässä tai merellä käynytkään, vaan halailee Helsingin Keskuspuistossa tutkijakavereineen susia, puita, merimetsoja ja toisiaan antennipipo päässä.
Että semmoista lukijapalautetta. Eikä ensimmäistä tai viimeistä kertaa.
Pitkähkön ympäristöjournalistin urani aikana olen säästynyt pahimmilta toimittajaan kohdistuneilta hyökkäyksiltä. Kateeksi ei käy esimerkiksi rikoksista, trolleista tai maahanmuutosta kirjoittavia kollegoja, joiden elämä on työn seurauksena pahimmillaan helvetillistä.
Julkista ja yksityistä ryöpytystä tulee silti ympäristöaiheistakin ihan riittävästi.
Toimittajana pitää kestää kohtuullisesti kritiikkiä, se on selvä. Mielenkiintoista on se, että sytykkeitä ovat kenttäkokemukseni perusteella vain susi ja merimetso.
Ainoastaan nämä kaksi sytyttävät silmänräpäyksessä toimittajan ja haastateltujen tutkijoiden henkilöön, asian ohi purevan "palautteen", jossa mielikuvat mellastavat villeinä ja vapaina.
Sillä ei ole merkitystä, asuuko toimittaja todellisuudessa umpimaaseudulla susireviirillä tai viettääkö kesät merimetsovesillä. Sekään ei paina, onko tutkija vertaisarvioidun tiedeyhteisön kokenut ja arvostettu asiantuntija.
Kyllä nämä kehäkolmosen sisäpuolella sikiävät tyypit ja niiden motiivit tiedetään.
Sytykeaiheiden kärkiporukkaan näyttää tassuttavan nyt myös kultasakaali. Tyrkyllä ovat lisäksi harmaahylje, henkilöautoilu, hiilinielut ja kasvisruoka, mutta merimetson ja suden kärkikaksikkoa ne eivät uhkaa.
Ympäristöaiheet ulottuvat teollisuustuotannosta jätehuoltoon ja merenpohjasta ilmakehään, ja suurimpaan osaan liittyy merkittäviä taloudellisia ja arvopohjaisia ristiriitoja.
Yleensä toimittajan kolumni osataan erottaa uutisesta ja haastateltavan sanomiset journalistin omista ajatuksista.
Merimetson ja suden kohdalla tämä ei päde. Itsekin olen saanut syytteitä objektiivisuuden puutteesta tai faktojen vääristelystä käytännössä vain näissä aiheissa.
Merkillisintä on silti toistuva väite henkilökohtaisen hyödyn tavoittelusta.
Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä tämä ojassa makaava oma lehmä on ja miksi en ole päässyt sitä koskaan lypsämään.
En käsitä, millaista etua saan siitä, että susi ei kuole Suomessa sukupuuttoon. Miksi ihmeessä merimetson kannankasvu olisi toimittajan märkä päiväuni?
Sama koskee asiantuntijoita: miksi tutkija laittaisi koko uransa alttiiksi ja vääristelisi tutkimustensa tuloksia etenkään ekologisen tutkimuksen alalla, jossa ei juuri rikastumaan pääse?
Mikä sitten yhdistää merimetsoa ja sutta? Ainakin kiihtyvä muutos.
Suomessa on takana pitkä maaseudun ja rannikon elämäntapa, jossa elettiin ympäristön suhteen vuosisadan verran paljon tasaisemmissa olosuhteissa kuin tällä vuosituhannella.
Muutos tuli kuin varkain ja monesta suunnasta.
Monet ympäristöongelmat olivat suurelle yleisölle selkeitä hyvin pitkään: yksittäisten teollisuuslaitosten päästöjä, muutamia ympäristömyrkkyjä, kaatopaikkoja, suoraan vesistöön laskevia jätevesiä ja sukupuuttoon metsästettyjä lajeja.
Ne oli helppo hahmottaa, syylliset löytyivät ja yleensä muualta kuin kotoa.
Nyt on toisin. Suomi ja sen luonto sekä lainsäädäntö ovat osa Eurooppaa.
Itämeren ekologiaan puolen vuosisadan aikana pikku hiljaa hiipinyt mullistus on monimutkainen kokonaisuus, josta tavallisen kansalaisen voi olla vaikea saada otetta.
Sellainen on myös ilmastokatastrofi, joka muuttaa jo näkyvästi vesiä, metsiä ja maaseutumaisemaa. Tulokaslajeja ja paluumuuttajiakin tuntuu tunkevan ovista ja ikkunoista.
Vaikka muutokset ovat isoja, on yksittäisiä syyllisiä niiden takana mahdoton osoittaa. Ja mikä pahinta, olisi pakko katsoa myös peiliin.
Asiat yksinkertaistuvat, kun ottaa tähtäimeen yksinkertaisen, näkyvän ja käsin kosketeltavan kohteen. Erityisen hyvä tuntuu olevan sellainen, jota voi päästä ampumaan katkeruuden ja epätoivon lisäksi aseilla.
Susi ja merimetso uhkaavat käsitystä siitä, että kaiken muutospaineen edessä edes luontoa voisi tai olisi oikeus kontrolloida. Samalla eläimet joutuvat edustamaan EU:ta, rakennemuutosten tuomaa epävarmuutta ja menetysten uhkaa.
Panokset ovat kovia. Yksittäisistä eläinlajeista pääseminen sisältää unelman paluusta vanhaan.
Objektiivisuuteen pyrkiville journalisteille ja tutkijoille ei tässä maailmankuvassa ole laati. Kun vihollinen on valittu, joka ikisen on oltava joko sen puolella tai sitä vastaan.
Kirjoittaja on Lännen Median ympäristötoimittaja.