Yliopistouudistuksen jälkeen vuorossa opetusministeriössä odotetusti ovat ammattikorkeakoulut, joita niitäkin näyttää olevan liian monessa paikassa liikaa. Ylivieskassa, Kemissä, Torniossa ja monella muulla paikkakunnalla on syntynyt suuri hätä, kun kaikkiaan 2000 aloituspaikkaa on leikkauslistalla.
Yliopistojen perustamisen jälkeen ammattikorkeakouluja perustettiin 90-luvulla suuren innostuksen vallassa ja yliopistoilla joskus melkein kateellisina katsottiin, miten avokätisesti niitä taloudellisesti tuettiin. Koko valtakunnan koulutustaso haluttiin nostaa aivan uusiin sfääreihin. Tavoitteena oli saada 70 prosentille ikäluokasta korkeakoulututkinto. Siis maistereiksi ja tohtoreiksi melkein jokainen, ja lopuille ainakin ammattikorkeakoulututkinto.
Niinpä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toimipisteiden kylttejä alkoi ilmestyä vähän joka kaupunkiin. Aivan uusista yksiköistä ei kuitenkaan yleensä ollut kysymys, vaan useimmiten eräänlaisesta kasvojen kohotuksesta. Entisiä opistoja yhdistelemällä tehtiin ammattikorkeakouluja. Vähän samalla tavoin siirrettiin entiset seminaarit ja opettajakorkeakoulut yliopistoihin ja saatiin suuri määrä kasvatustieteellisiä tiedekuntia. Niitäkin näyttää olevan nyt liikaa.
Keskittämisen ja hajauttamisen ikuinen liike on opetusministeriössä heilahtanut nyt muun politiikan mukana keskittämisen suuntaan. Tavoitteitakaan ei enää kansallisesti aseteta taivaisiin, vaan viitataan EU:n yleiseen 40 prosentin korkeakoulututkintomäärään ja senhän Suomi kirkkaasti 45 prosentin määrällään ylittää.
Supistusten läpivienti ja laitosten siirto paikkakunnalta toiselle, ei julkisella sektotrilla ole kuitenkaan mikään läpihuutojuttu, vaikka johtamismalleja onkin haettu elinkeinoelämästä. Yliopisto tai ammattikorkeakoulu ei ole mikään pörssiyhtiö, jossa käydään yyteet, potkaistaan työntekijät pellolle, annetaan johtajille kultaiset kädenpuristukset ja siirretään tuotanto Aasiaan tai Etelä-Amerikkaan. Koulutus ei ole vain taloutta eikä politiikka matematiikkaa.
Ehkä ammattikorkeakouluja tässä tilanteessa hieman lohduttaa myös se, että samoista asioista on keskusteltu vuosien varrella yliopistoissakin, eivätkä lopputulokset aina suinkaan ole olleet ensimmäisten esitysten mukaisia.
Pieni kuriositeetti oli se, kun minulle soitettiin Helsingin oikeustieteellisestä tiedekunnasta 80-luvun puolivälissä ja ilmoitettiin, että siellä on kaavailtu Rovaniemen tiedekunnan lakkauttamista ja opiskelijoiden sisäänoton lisäämistä Helsingissä. Ilmeisesti joku oli laskenut, että vastaavat rahat ovat siellä tarpeen ja Lapista saatavissa.
Myös yliopistoissa on toisinaan aprikoitu sitä, menivätkö pohjoiset sijaintipaikat sittenkään oikein. Esimerkiksi oikeustieteen oikeampana paikkana jotkut ovat pitäneet Oulun yliopistoa. Juristit sopisivat tämän mukaan sekä opetuksen että tieteen puolesta paremmin lääkäreiden ja diplomi-insinöörien kuin opettajien ja sosiaalityöntekijöiden seuraan.
Vastaavasti humanistit ovat toisinaan tunteneet olonsa Oulussa orvoksi ja katselleet Rovaniemen suuntaan. Voi olla, etteivät jaot ole vieläkään kiveen kirjoitetut, jos Oulu lähtee yhä laveammin kehittymään täydelliseksi universitas-tiedeyliopistoksi ja Rovaniemen konserni sisällöltään yhä enemmän ammattikorkeakouluksi.
Kun nyt huokaillaan vähenevien opiskelijamäärien ja vähäisten tieteellisten tulosten kanssa, on hyvä muistaa, että on niitä hiljaa hiipuvia, pieniä yksiköitä ollut korkeakouluissa ennenkin. Silloin oli vain aikaa odotella sitä viimeistä poistujaa, joka sammutti valot. Jos ministeriöt halusivat uusia avauksia ja uutta väkeä, perustettiin uusia laitoksia. Sehän on poliittisesti aina helpompaa kuin lakkauttaa vanhoja tai siirtää niitä väkipakolla toiselle puolelle maata.
Koulutus myös nähtiin aikaisemmin laajemmin ihmisen oikeutena sivistykseen. Nyt ollaan huolissaan siitä, että kulttuurin ja viestinnän aloilta ei työllistytä. Kuka nyt yliopistoissa kuvitteli ennenkään työllistyvänsä filosofina, jos valitsi pääaineekseen filosofian, mutta silti aika monet valitsivat. Filosofia yksinkertaisesti kiinnosti.
Nykyään näytetään sen sijaan ajateltavan, että valtion ja kuntien tehtävänä on työntekijöiden täsmäkouluttaminen elinkeinoelämän tarpeisiin. Kaikkialla ei kuitenkaan ajatella näin, vaan uskotaan yhä korkeakoulujen laaja-alaiseen peruskoulutukseen. Työnantajan ja asianomainen itsensä on huolehdittava erikoistumisesta.
Näin on aina menetelty lakimiesten koulutuksessa. Silloin tällöin on esitetty vaatimuksia koulutuksen eriyttämisestä pelkästään kauppaoikeuteen, kansainväliseen oikeuteen tai jollekin muulle oikeuden alalle.
Onneksi näihin vaatimuksiin ei ole tiedekunnissa suostuttu, vaan tutkinto on haluttu pitää yleistutkintona. Sen suoritettuaan voi sitten ryhtyä vaikka presidentiksi.
Toinen kummallisuus käydyssä keskustelussa on se, että koulutuksen pitäisi olla lähellä. Aikaisemmin tämän vaatimuksen ymmärsi, kun ei ollut opinto- ja asumistukija. Minusta korkeakouluihin pitäisi nykyään kuitenkin lähteä mieluummin kauas kuin lähelle. On tärkeätä itsenäistyä ja oppia lähtemään.
Tässä puhun kokemuksesta. Minut on todella lähikoulutettu. Oppikouluun menin Helsingissä raitiovaunulla, mutta yliopistoon ei tarvinnut käyttää sitäkään, kun yliopisto oli melkein nurkan takana.