Puolustusvoimain komentaja, amiraali Juhani Kaskeala jätti kuukausi sitten vähäksi aikaa politiikasta sivussa pysyttelevän, valtiojohdolle lojaalin upseerin aseman ja - puhuessaan maanpuolustuskurssilla - siirtyi hallituksen tontille, ottamaan julkisesti kantaa ajankohtaisiin, keskeisiin ja konkreettisiin ulkopolitiikan kysymyksiin.
Kaskeala puhui - lievästi verhotuin sanakääntein - sen puolesta, että Suomi hyväksyisi Euroopan unionin yhteisen puolustuksen. Silminnähtävästi hän asennoitui myönteisesti Nato-kytkentöihin ja painotti, että Euroopan turvallisuutta tulee vahvistaa yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa eikä sen kanssa kilpaillen.
Siinäpä rohkea mies, jotkut sanoivat. Pitää amiraalillakin olla sananvapaus, toiset lisäsivät. Kolmannet kiittivät sitä, että poliittiset päätöksentekijät saavat näin oikeansuuntaista informaatiota.
Amiraali Kaskealan lausunto oli, paitsi yritys vaikuttaa kotimaan poliittisiin päätöksentekijöihin, myös viesti nykyisten ja tulevien EU-maiden hallituksille.
Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja sanoi asiat halki: Nato-intoilijat käyttävät Suomessa keppihevosena ehdotettua tiiviimpää puolustusyhteistyötä viedäkseen Suomen Natoon.
Tasavallan presidentti Tarja Halonenkaan ei ilahtunut. Hän otti Kaskealan puhutteluun, ja sanoi, että nykyisessä neuvottelutilanteessa pitää olla aika varovainen sellaisten kannanottojen kanssa, jotka voidaan ymmärtää uusina linjanvetoina. Silti hän puolusti edelleen sotilaitten sanomisen vapautta, eikä halunnut lähteä etukäteen sensuroimaan näiden puheita.
Presidentin närkästyksen ymmärtää. EU-neuvotteluja ei käy amiraali Kaskeala vaan Suomen hallitus. Mutta ulkopolitiikassa eivät merkitse vain teot vaan myös sanat - riippuen tietenkin siitä, kuka on sanomassa. Eikä Kaskeala ole kuka tahansa ammattisotilas.
Valtiolla on voimakeinojen käytön monopoli, ja puolustusvoimat on valtion massiiviseen voimankäyttöön erikoistunut organisaatio. Kansanvallan olennaisia kysymyksiä on, että puolustusvoimat pysyy lojaalina demokraattisesti valituille edustuselimille ja täysin näiden valvonnassa. Puolustusvoimien täytyy olla valmis tottelemaan näiden tahtoa. Siviilit kontrolloivat sotilaita.
Yksi tapa säilyttää armeijan lojaalisuus on yleisen asevelvollisuuden järjestelmä. Kun armeija koostuu pääasiassa asevelvollisista, kulloinenkin varusmiesikäluokka on pienoiskuva koko kansasta. Miehistö ei ole siten ideologisesti yhtenäistä, että armeijan joukko-osastoja helposti saataisiin mukaan hankkeisiin, joilla kaadetaan laillinen hallitus tai horjutetaan sitä. Puolustusvoimien jakautuminen kahteen ryhmään, ammattipäällystöön ja ei-ammattilaisiin asevelvollisiin, toimii tähän samaan suuntaan. Kaappaus Chilen tapaan ei onnistuisi täällä. Meillä on ollut tässä kohtaa koetustilannekin: Mäntsälän kapinalliset eristettiin 1932 asevelvollisin yksiköin.
Vastineeksi lojaalisuudestaan puolustusvoimat saa tietyn ammatillisesti riippumattoman aseman, mikä lisää sotilasjohdon liikkumavaraa - mutta vain johonkin pisteeseen saakka. Keskeinen sanoma välittyy perustuslaista: puolustusvoimat on alistettu tasavallan presidentin käskyvaltaan. Puolustusvoimain komentaja on tasavallan presidentin välitön alainen.
Toinen keskeinen perustuslainsäännös koskee vaalikelpoisuutta: vakinaisessa palveluksessa olevaa ei voi valita kansanedustajaksi. Säännöksen viesti on päivänselvä. Ei saa syntyä liian läheisiä yhteyksiä puolustusvoimain ja poliittisten puolueiden kesken. Järjestelmäämme eivät kuulu politikoivat upseerit. Puolustusvoimien tulee olla kaikissa tilanteissa poliittisen johdon käytettävissä, eikä tätä käytettävyyttä saa riskeerata armeijan politisoitumisella.
Sananvapaus myös upseereille - kyllä, tottakai. Mutta mitä ylemmäksi tullaan, sitä enemmän harkintaa vaaditaan sen käyttöön. Ylimmän sotilaskomentajan lausunnoissa on oikeastaan kaiken aikaa kysymys herkistä tilanteista, ei yksistään valtiosopimusneuvottelujen ollessa meneillään. Sensuuri on turha sana silloin, kun kysytään tarkkaa vaistoa siitä, mitä on sopivaa puhua ja mitä ei.
Amiraali Kaskeala on kyvykkääksi tunnettu upseeri, jolla oli aikanaan myös vuosia kestänyt läheinen tuntuma korkean tason poliittiseen päätöksentekoon. Siksi herättää hämmästystä, ettei hän malttanut mieltään, vaan ryhtyi julkisesti neuvomaan hallitusta. Hän rikkoi kirjoittamatonta sääntöä lehtitietojen mukaan jo toisen kerran. Tuleeko kolmas kerta? Mikä silloin on sanktiona? Neuvo vetäytyä syrjään?
Jos komentaja on epävarma julkisen sanottavansa sopivaisuudesta, on neuvottelu valtiojohdon kanssa aina paikallaan - vaikkei tällaista vaatimusta olisi mihinkään ohjesääntöön kirjoitettuna. Keskustelun tasavallan presidentin kanssa voi käydä esimerkiksi, niissä tilanteissa, joissa komentaja esittelee presidentin ratkaistavaksi sotilaskäskyasioita. Tämä tapahtuu valtioneuvoston ulkopuolella ns. kabinettiesittelyissä.
Tässä on kuitenkin huomattava vuoden 2000 perustuslain tuoma muutos: nyt on myös puolustusministerillä oikeus olla läsnä kabinettiesittelyissä ja lausua mielensä. Perustuslain hengen mukaista ei ole, että presidentin ja puolustusvoimain komentajan kesken syntyy sellaisia tosiasiallisiakaan päätöksentekotilanteita, joissa ministeri ei ole osallisena. Siinä mielessä on valtiojohdon sotavoimaan kohdistama ns. siviilikontrolli parlamentarisoitunut.
Uudessa järjestelmässämme siis puolustusministeri jakaa presidentin kanssa vastuun siitä, että puolustusvoimain demokraattinen valvonta toimii. Jos komentajan puheista keskustellaan, on myös ministerin syytä olla läsnä. Jos ministeri Kääriäinen oli läsnä presidentin ja komentajan tapaamisessa syyskuun lopulla, kun asiasta jälkikäteen puhuttiin, kaikki oli kohdallaan. Mutta oliko hän?