On väärin väittää, että Kiina ei tekisi mitään ilmastonmuutokselle tai ettei asiasta siellä tiedettäisi. Pekingissä professorina työskentelevä amerikkalaisjournalisti Rick Dunham kertoo, että kiinalainen ilmastodebatti on yllättävän laajaa ja avointa. Kiinan hallitus näkee itsensä osana ratkaisua, vaikka se haluaakin vauraimpien maiden – kuten Suomen – maksavan valtaosan päästökuormasta.
Kiina aikoo kehittyä maailman johtavaksi puhtaan teknologian tuottajaksi. Suomen tapaan Kiinassakin nähdään, että maapalloa uhkaava ilmastonmuutos voi olla myös mahdollisuus kehittää uusia innovaatioita ja tuotteita tarjottavaksi muille maille.
Kiina tarttuu tavoitteeseen koko mahtavan valtiokoneistonsa voimalla. Niinpä jättiläisvaltion hallitus esittelee mielellään mediassa ilmastotekojaan, eikä valtion sensuuri tai ohjaus rajoita Kiinassa ilmastonmuutoskeskustelua läheskään yhtä paljon kuin monia muita poliittisia aiheita.
Kokenut amerikkalainen politiikantoimittaja Rick Dunham vaihtoi Washington DC:n valtapelistä raportoimisen kuusi vuotta sitten journalismin professorin tehtävään Pekingin Tsinghuan yliopistossa. Toisessa lempimaassaan Suomessa parhaillaan vieraileva Dunham sanoo, että on väärin kuvitella, ettei Kiinassa ilmastonmuutoksesta puhuttaisi. Hänen mukaansa Kiina ei myöskään enää halua olla vapaamatkustaja hiilipäästöjen rajoittamisessa.
Suomen eduskuntavaaleissa kansallismielinen populistipuolue, perussuomalaiset, piti ilmastonmuutoskeskustelua liioiteltuna ja huomautti, ettei Suomessa voida kovin paljon tehdä, ellei Kiina tee omalta osaltaan juuri mitään. Miltä näkemys kuulostaa Kiinasta tarkasteltuna?
– Mielestäni ilmastonmuutos on kaikkien vastuulla, olitpa pieni tai maailman suurin kansakunta. Kiina kantaa melkoisen vastuun, koska se on maailman suurin maa väestöltään, mutta väestön määrä itsessään ei ratkaise. On otettava huomioon kaksi näkökohtaa: kasvihuonepäästöjen määrä ja kansakunnan kyky maksaa päästöistä. Se mitataan vaikkapa bruttokansantuotteella eikä väestön määrällä.
– Mitä Kiina sitten asialle tekee? Kiina on reagoinut vanhoihin saasteongelmiinsa ja myös tuleviin parillakin tapaa. Aiemmin Pekingissä ja muissa suurimmissa kaupungeissa oli talvisin hirvittäviä ongelmia, sillä tehdastuotanto yhdistyi hiilen polttamiseen lämmityksessä. Kiina siirtää lämmitystään yhä enemmän luonnonkaasun ja sähkön varaan, jotka eivät saastuta samassa määrin. Saasteongelma on parantunut suurkaupungeissa. Vielä tärkeämpää on, että Kiina suuntaa teknologian seuraavaan sukupolveen eikä pelkästään yritä siivota nykyisiä ongelmia.
Mitä Kiina käytännössä tekee?
– Kiina on sitoutunut tulemaan johtavaksi vihreän teknologian kehittäjäksi. Uuden sukupolven puhtaaseen teknologiaan kuuluu rakennuksia, sähköautoja. Kiinan hallitus laittaa paljon rahaa tutkimus- ja kehitystyöhön. Koska Kiinalla on valtava sisämarkkina, kehitettäville tuotteille on myös tilaajakanta valmiina.
– Suomen kaltainen markkinatalousmaa on innovatiivinen ja sitoutunut cleantechiin, mutta Kiinalla on etunaan talouden massiivisuus ja mittava kyky valtion investointeihin.
Kenelle vastuu ilmastonmuutoksesta sitten kiinalaisten mielestä kuuluu?
– Kiinalainen vastaus olisi, että me olemme yhä kehitysmaa ja kaikkein kehittyneimpien, vauraimpien maiden pitää maksaa eniten päästöistä. Suomi kuuluisi mukaan yhtenä näistä vauraimmista.
– Ero nyky-Kiinan ja kymmenen vuoden takaisen välillä on, että nykyinen Kiina myöntää kantavansa jotakin vastuuta asiasta. Kymmenen vuotta sitten Kiina, Intia ja suurin osa niin sanotun kolmannen maailman kehitysmaista sanoi, että laskun pitää kuulua yksinomaan kehittyneille maille. Nyt kiinalaiset kokevat olevansa osa ratkaisua, mutta he eivät katso, että heidän pitäisi kantaa yhtäläisesti vastuuta vanhojen teollisuusmaiden kanssa.
– Henkilökohtaisesti ajattelen, että vastuuta pitäisi kantaa suhteessa siihen, mikä on oma osuus ongelman aiheuttamisesta. Kiina ja Intia ovat isoja päästöjen aiheuttajia, joten niiden pitää olla myös osa ratkaisua: ei vain puhdistamassa omia ympäristöongelmiaan, vaan myös osallistumassa maailmanlaajuiseen kehitykseen.
Miten Kiina voi olla kehitysmaa ja talouden supervalta yhtä aikaa?
– Nyt tuli paha. Tätä kysymystä itse Kiinassa opettavana ulkomaalaisena toistelen. Mielestäni Kiinaa tulisi pitää kehittyneenä kansakuntana, jossa on paljon köyhiä alueita. Otan vertailun Yhdysvalloista: kuinka vaurasta maata on vaikka Appalakkien seutu, joka ulottuu Arkansasista, Kentuckystä ja Tennesseestä Länsi-Virginiaan. Siellä on paljon köyhiä ihmisiä, eikä alueella ole modernia talouskehitystä.
– Kiina ei ole kehittynyt isoilta maantieteellisiltä alueiltaan, mutta maa on yleisesti ottaen maailman toiseksi suurin talous, eikä se voi enää kutsua itseään samanlaiseksi kuin pienemmät taloudet. Jos Kiina haluaa hyödyt talouden supervallan roolistaan, sillä pitää olla myös vastaavia vastuita.
Toistaiseksi Kiina haluaa saada molemmat?
– Se on totta. Tilanne muuttuu vasta ulkoisen vaikutuksen myötä, kun etenkin EU-maat ja myös toiset kehitysmaat sanovat Kiinalle, että te ette ole enää meidän kaltaisemme. Kiina ei enää ole kuin Brasilia tai Filippiinit. Se on monta kerrosta ylempänä.
– Jopa Venäjään verrattuna Kiina on monta tasoa ylempänä. Venäjän talous vastaa kooltaan New Yorkia tai Etelä-Koreaa, ei Kiinaa.
Kuinka paljon ilmastonmuutoksesta puhutaan Kiinassa?
– Ilmastonmuutoksesta puhutaan hyvin taajaan. Kiinan mediassa aiheen käsittely on oikeastaan aika hyvää. Olen nähnyt juttuhankkeita, joissa on verrattu parhaita käytäntöjä ilmastonmuutoksen torjumiseksi eri maissa. Hongkongissa ilmestyvä The South China Morning Post on tehnyt erinomaisia juttuja ilmastoasioista. Kiinassa on laajaa ja avointa debattia ilmastonmuutoksesta, mikä ei ole tyypillistä eräille muille asioille, joissa keskustelu on paljon rajoitetumpaa poliittisista syistä.
– Osa ilmiötä on, että media on joko valtion ylläpitämää tai sensuroimaa, joten iso osa jutuista kertoo Kiinan hallituksen teoista. Kiinan hallitus näkee tällaisen mediasisällön kokonaisedukseen. Journalistina kuitenkin ajattelen, että sisältö Kiinassa on ollut aika kunniallista.
Hiljattain uutisoimme EU:n laajuisesta asennetutkimuksesta, jonka mukaan Suomessa nuorilla aikuisilla oli yksi optimistisimmista suhtautumistavoista ilmastonmuutokseen. He näkivät siinä uhkan lisäksi myös mahdollisuuksia. Suomessa, kuten Kiinassa, on puhuttu, että me voimme tarjota teknologiaa ja innovaatioita markkinoille tilanteen helpottamiseksi.
– Ihmisten näkemys liittyy suoraan siihen, minkä verran he uskovat oman maansa olevan ratkomassa ongelmaa. Jossain mielessä suomalainen optimismi on samantapaista kuin Kiinassa. Ei sillä, että nämä maat yksin voisivat ratkaista ongelmaa, mutta kumpikin kykenee vaikuttamaan siihen suuntaan.
– Yhdysvalloissa monet ovat hyvin pessimistisiä, koska he näkevät keskusteltavan enemmänkin siitä, onko ilmastomuutos totta, kuin mitä meidän sille pitäisi tehdä. Jos ihmiset monissa maissa alkavat uskoa, että mitään ei ole meidän tehtävissämme, se ei johda tarvittaviin toimiin ja tuloksiin globaalisti.
Tapaat monia nuoria ihmisiä professorina Kiinassa. Mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa eniten tulevaisuudessa?
– Multimediakurssillani selvitimme juuri eri maiden ihmisten suurimpia kiinnostuksen kohteita. Kiinassa ilmastonmuutos oli yksi isoimmista, kun esimerkiksi venäläisillä ykkösasia oli talouskehitys. Yhdysvalloissa kärkeen kohosi terrorismi.
– Kiinalaisnuorten ykköseksi laittaisin talouden: voiko globaali talouskehitys jatkua ja mikä on Kiinan rooli siinä. Laajasti voisi puhua Kiinan paikasta maailmassa.
Entä oma perhe ja ihmissuhteet?
– Ajattelin liian isosti! Ensimmäinen kysymys on tietenkin aina, mitä minä teen elämälläni, mitä saan irti opinnoistani, saanko töitä. Seuraavaksi kysytään, onko meillä varaa lapseen tai jopa lapsiin, kun nykyään on sallittua hankkia useita. Kiinassa on tärkeää sekin, missä me sitten oikein asumme.