On tietysti mahdollista, että Yhdysvaltain ilmeinen halu hyökätä Irakiin ja vaihtaa hallitus johtuu vain siitä, että Saddam Husseinilla saattaa olla joukkotuhoaseita ja että hän saattaa avustaa niillä terroristeja. Mutta tuon uskominen olisi paljon helpomaa, jos Irak sijaitsisi jossain muualla kuin se sijaitsee: keskellä aluetta, jossa on 63,3 prosenttia maailman tunnetuista öljyvarannoista. Irakissa itsessään niistä on noin kymmenen prosenttia, ja sen naapurissa Saudi-Arabiassa noin neljännes.
Yhdysvalloissa maailman öljyvaroista sijaitsee 2,9 prosenttia. Sen sijaan maa kuluttaa 25,5 prosenttia kaikesta maailmassa käytetystä öljystä. Lukemat ovat vuodelta 2001 ja perustuvat British Petroleum -yhtiön julkaisemaan katsaukseen.
Yhdysvallat on vuodesta toiseen joutunut lisäämään ulkomailta tuomansa raakaöljyn määrää. Vuodesta 2000 vuoteen 2001 raakaöljyn tuontitarve kasvoi 2,8 prosentilla. Maan omat öljyntuotantoluvut ovat vuodesta 1991 jatkuvasti vähitellen laskeneet. Viime vuonna Yhdysvallat tuotti 7717 tuhatta tynnyriä öljyä päivässä, kun se samaan aikaan kulutti 19633 tuhatta tynnyriä. Yksikään toinen valtio ei pääse lähellekään tällaisia kulutuslukuja, ei edes EU yhdessä.
Amerikkalainen elämäntapa vaatii toimiakseen öljyä, ja paljon. Jostain sen on sitä saatava. Vuodesta 2000 vuoteen 2001 öljyntuonti Yhdysvaltoihin Lähi-idästä nousi 11 prosentilla. Viime vuonna 29 prosenttia amerikkalaisten öljyntuonnista tuli alueelta.
Tällaiset luvut herättävät herkästi kyynisiä mietteitä maailmanpolitiikan uutisten taustaksi. Eivätkä epäilyjä yhtään hälvennä tiedot esimerkiksi varapresidentti Dick Cheneyn tiiviistä kytkennöistä öljybisnekseen. Cheney on yhtenä George W. Bushin hallinnon haukoista ajanut tiiviisti hyökkäystä Irakiin, ja hän toimi puolustusministerinä Persianlahden sodan aikoina.
On hyvin vaikea välttää vaikutelmaa, että ilman öljyä tämä peli olisi kovin toisennäköistä, kuten moni muukin maailmanpolitiikan kuvio.
On täysin mahdollista, että viiden vuoden kuluttua öljy ja amerikkalaisten öljynjano on suuresti muuttanut myös Suomen ja etenkin Pohjois-Suomen strategista asemaa.
Jos Venäjällä tehdyt suunnitelmat toteutuvat, Petsamon Liinahamariin on vuoteen 2007 mennessä valmistunut jättimäinen öljyterminaali. Sinne johtaa noin kolmentuhannen kilometrin mittainen öljyputki Siperiasta, ja Liinahamarin k autta kulkisi 80 miljoonaa tonnia raakaöljyä Yhdysvaltoihin vuodessa. Se määrä vastaisi noin 13 prosenttia Yhdysvaltain öljyntuonnista (eri lähteissä luvut hieman vaihtelevat, mutta suuruusluokka pysyy samana).
Tällä hetkellä Yhdysvallat ei tuo raakaöljyä Venäjältä lainkaan. Kyseessä olisi siis täysin uusi reitti, joka vähentäisi - tosin ei poistaisi - amerikkalaisten riippuvuutta Lähi-idän öljystä. Samalla seuraus on se, että Sevettijärven baarin takana oleva maasto saa aivan uutta maailmanpoliittista merkitystä.
Strategisesti vähäpätöistä aluetta se ei tähänkään asti ole ollut. Petsamon nikkelikaivosten hallinta toisen maailmansodan alla ja aikana oli Saksan ja Neuvostoliiton - tuon ajan supervaltojen - kilpailua, johon Suomella ei paljon ollut sanomista. Petsamon menetyksen jälkeen kaivokset ja uudet kombinaatit jatkoivat toimintaansa neuvostotalouden hyväksi, mutta samaan aikaan koko Kuolan rannikolle syntyi tukikohta toisensa jälkeen. Kuolan vuonoihin pesiytyi Neuvostoliiton Pohjoinen laivasto ydinaseineen ja ydinsukellusveneineen, ja alueesta tuli yksi kylmän sodan kuumimmista kohteista.
Murmanskin ja Petsamon alue oli Neuvostoliitolle strategisesti elintärkeää seutua, josta länsi ja Yhdysvallat piti kaikin keinoin pitää loitolla.
Nyt sitten tuon kuvion on määrä heilahtaa täysin ympäri. Petsamoon nousisi satama, jonka toiminnan turvaaminen olisi Yhdysvaltain tärkeiden etujen mukaista. Kahden- kolmensadantuhannen öljytonnin vetoiset tankkerit seilaisivat Kuolasta Norjan rannikon editse Atlantin yli samaa reittiä, jota aiemmin ovat pinnan alla kulkeneet ydinsukellusveneet ohjuksineen.
Mielenkiintoinen kysymys on, mikä rooli jää Kalastajasaarennon itäpuolella majaileville kerran niin ylpeän Pohjoisen laivaston rippeille. Kenen etuja ne valvovat uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa Yhdysvallat tarvitsee Kuolaa enemmän kuin Venäjä?
Entä mikä on Suomen rooli Venäjän ja Yhdysvaltain uuden liittolaisuuden välissä? Äkisti nousseita kysymyksiä riittää, eivätkä ne ole pieniä.
Venäläisistä jättiprojekteista puhuttaessa kannattaa muistaa, että kaikki on vasta paperilla, ja papereille moni niistä on jäänytkin. Nyt kuitenkin ensivaikutelma on, että on tosi kyseessä. Neljä keskenään kilpailevaa öljy-yhtiötä on liittoutunut putken rakentamiseksi, ja niiltä löytyy rahaa ja resursseja - toisin kuin Venäjän valtiolta. Lisäksi mukana on Yhdysvaltain intressi, minkä merkitystä ei voi vähätellä.
Jos suunnitelma todella toteutuu, Yhdysvaltain kyltymätön öljynjano muuttaa Suomenkin lähiympäristöä. Suomen aloitteessa EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta puhuttiin paljon Venäjän energiavaroista strategisena reservinä Euroopan tulevaisuudelle. Ne puheet ovat edenneet hitaasti kohti käytäntöä. Sen sijaan Yhdysvaltain strateginen etu riittää pyöräyttämään liikkeelle miljardien dollarin projektin.
Vaikutukset ovat monenlaisia. Kun Pohjois-Suomen teollisuus nyt katsoo kohti Norjaa ja Lumikkia, Petsamossakin voi alkaa tapahtua tavalla, jonka on pakko saada vesi alihankkijoiden kielelle.
Ympäristökysymykset nousevat uudella tavalla esiin, Barentsinmeren energiahankkeet saattavat nekin saada vauhtia. Ja niin edelleen. Maailma muuttuu Bagdadista Petsamoon, ja sen muutoksen takana on amerikkalaisten tarve saada elää niin kuin ennenkin.