Ne meistä, jotka taannoin elivät West Wing -televisiosarjan koukussa, tietävät miltä oikea Yhdysvaltojen presidentti näyttää: Martin Sheeniltä. Ylimittaisen sivistyneeltä, älykkäältä ja rohkealta, mutta kuitenkin parahultaisen inhimilliseltä.
Äskeisessä dokumenttiohjelmassa West Wing liitettiin pitkään amerikkalaisten presidenttielokuvien jatkumoon. 1920- ja 1930-luvulta asti presidentti-instituutiota on sankarillistettu, oli sitten kyse Abe Lincolnista tai myöhemmistä Harrison Ford -klooneista vapauttamassa kaapattuja lentokoneita tai pelastamassa kansakuntaa avaruuden uhilta. Kennedy oli ensimmäinen televisiopresidentti, erityisesti hautajaisissaan.
West Wingissä valkoihoista seurasi jo latinopresidentti, jonka puheilla oli sama nuotti kuin nykyisin Obamalla, ja myös musta ja naispresidentti on televisiosarjoissa nähty. Fiktiivinen kuva on tehokas mallintaja.
Paraikaa maailmaa kiertävä Oliver Stonen Bush-filmi yrittää pelastaa instituutiota tekemällä kohteestaan eräänlaisen jokamiehen ja isänsä uutteran pojan. West Wingissä sen sijaan presidentti pyysi entisiä opettajiaan kutsumaan häntä Mr. Presidentiksi, koska hän väistämättä on instituutio.
Yhtä vaikea kuin meillä on kuvitella elokuvaa sankari-Tarjasta, poliittinen satiirimme on kaukana bushismien räyhäkkyydestä.
Äskeisessä Conan O´Brien -showssa esimerkiksi kerrottiin Bushin lukevan kohta yhtä hyvin kuin Obaman tyttäret ja Obaman talouspuheiden olevan naiiveja, mutta silti parasta, mitä presidenttitasolta kahdeksaan vuoteen on sanottu.
Vaikka yrityksiä poliittiseen satiiriin on meillä viime aikoina tehty, me mäntysuomalaiset pakkaamme olemaan totista väkeä. Satiiri kun edellyttää pitkää tottuneisuutta erilaisten kulttuurien rinnakkaiseloon ja tietysti myös nokkeluutta. Kirjallisuutemme harvat satiirikot, Erno Paasilinna, Veikko Huovinen ja Juha Seppälä, ovat saaneet äkäillä yksinään, Antti Nylénit ja Miina Supiset vasta harjoittelevat.
Täytyykin myöntää, että itsenäisyyspäivän illan Presidentin kanslia nikotutti paatunuttakin katsojaa, vaikka se irvi lähinnä kevytsarjalaisia, esimerkiksi Kirsti Paakkasta ja Päivi Räsästä. Kumpaankin istuu Haavikko-vainaan lohkaisu parodian mahdottomuudesta nykyisin, kun kohteet tekevät sen itse. Räsänenkin on kertonut kokeneensa ihmeen, kun Kouvolan lakritsia oli noin vain laskeutunut hänen ovensa taakse. Asiasta vielä tietämättömille: Kouvolan lakritsi on tätä nykyä brändi.
Meikäläinen obamania asettuu pitkään Amerikka-suhteemme jatkumoon, joka on ollut yhtä emotionaalinen ja traumaattinen kuin Venäjä-suhteemme. Isäkapinat ovat aina kipeitä.
1800-luvun arkkiveisut ja 1900-luvun alkupuolen kupletit lauloivat Ameriikan kultasantaisesta raitista ja maasta, jossa työmieskin oli ihminen. Siirtolaiset lähtivätkin ylpeiltä alueilta, lähinnä Pohjanmaalta, kuten Antti Tuuri ja Lars Sund ovat viimeksi kertoneet, eivät väestömme pahnakerroksista.
Vaikka meillä aina toiseen maailmansotaan asti virallisesti ripustauduttiin saksalaiseen kulttuuriin, amerikkalainen ajanviettokulttuuri yleistyi 1900-luvun alusta lähtien. Nuortenkirjallisuus, erityisesti tyttöromaani, ja rikoskirjallisuus perustettiin käytännössä kokonaan amerikkalaisille malleille, ja Olavi Paavolainen hehkutti 1920-luvulla neekerijatsin ja Josephine Bakerin alkuvoimaisuutta. Matkakirjat puhuivat modernin maailman kehdosta ja ihmisten ja jumalien suosikkimaasta.
Veijo Meren mukaan sodanjälkeinen kirjallisuutemme on ollut tunnustamattomassa velassa Raymond Chandlerin rikosromaanien karulle ilmaisulle, korruptoituneille kaupungeille ja kokolihaa syöville maskuliineille, joita elämä niin melankolisesti koettelee. 1960-luvun lopputaitteesta lähtien amerikkalaisuus on kuitenkin koettu myös kaiken kielteisen tunnuskuvaksi, viimeksi televisioriippuvuuden, syöppölasten ja vanhempien, jotka palkkaavat mukuloilleen päivä- ja yöhoitajat voidakseen painaa töitä vuorokaudet umpeen. Tämä ei estä hurmautumasta nykyisistä sinkkusarjoista ja -kirjallisuudesta ja kokemasta niiden New Yorkia ikiomaksi kotilähiöksi.
Käännöskirjallisuuden suhteen olemme aina olleet Yhdysvaltojen altis alusmaa. Käännöksistä jopa kahdeksankymmentä prosenttia tulee englantilaiselta kielialueelta. Siksi säpsäytti, kun Ruotsin Nobel-komitean sielu Horace Engdahl viime syksynä kuittasi, ettei Amerikan kirjallisuus enää sytytä.
Hiidenkivi-lehden suomalaisuusnumerossa (6/2008) todettiin juuri, ettei englanti ole enää suomalaisille niin sanottu vieras kieli vaan osa suomalaista kielimaisemaa. Sitä käytetään eri tarkoituksiin, eikä se väistämättä kavenna suomen kielen käyttöalaa. Koulunuorisokin on jo oppinut pitämään oikeaa kättään sydämellä, kun lauletaan kansallislaulua, ja luulee, että myös Suomessa on oikeusistuimissa valamiehet.
Euroopan itsenäisyysliikkeen suhde isoonveljeen on kaksijakoinen: toisaalta tunnustetaan sen tutkimus- ja tekniikkaylivoima ja toimiva monikulttuurisuus, toisaalta nyrpistetään sille nenää vanhemman kulttuurin etuoikeudella. Meilläkin puhutaan väheksyvästi ohuesta turvayhteiskunnasta, vaikka ollaan kohta itse yhtä ohuita.
Meillä kaikilla on oma amerikkamme: median tuotetta niin kuin kaikki muukin. Vaikkapa Hädän hetkellä -televisiosarja, jossa -- toki naiivisti romantisoiden -- eletään kaksoistornien jälkeistä yhteisyyttä ja ihonväriin katsomatonta välittämistä.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.