Kevät on ollut kiireinen tamperelaiselle media- ja imagotutkijalle Erkki Karvoselle. Siitä ovat pitäneet huolen politiikan kuohut. Karvonen on päässyt antamaan kommentteja liukuhihnalta niin tapaus Kanervaan, Ruusus-käräjöintiin kuin Karpelan tupakointiin. Toukokuun lopulla pamahti päälle vielä kohu vaalirahoituksesta.
Karvonen on se mies, jolta toimittajat pyytävät selitystä poliitikkojen ja median toimille. Muutaman viime vuoden aikana Karvonen on antanut satoja haastatteluita poliitikkojen toilailtua. Lisäksi imagon aihepiiristä on syntynyt satakunta puhetta tai luentoa. Tämän kevään sotki vielä maanpuolustuskurssi Helsingissä.
"Säpinää on riittänyt, vaikka luulin, että tutkijana elämä on rauhallista."
Pyrkimystä on,
kykyä ei
"Imagonrakentaminen suomalaisessa politiikassa on amatöörimäistä, sillä mikään näistä tapauksista ei ollut harkittu. En kiellä, etteikö imagonrakentamiseen olisi pyrkimystä, mutta ei se ole niin ammattimaista kuin usein sanotaan", Karvonen sanoo.
Anglosaksisissa kaksipuoluemaissa puolueiden ja ehdokkaiden imagoa rakennetaan erittäin ammattimaisesti. Vaalivoiton jälkeen koko kampanjakoneisto keskittyy huolehtimaan vallankahvassa olevien julkisuuskuvan kiiltävyydestä. Suomessa hallitusta ei voi kukaan muodostaa yksin, joten pr-koneistoa ei voi ottaa mukaan hallitustyöskentelyyn. Toisaalta moisia koneistoja ei edes ole.
Karvosen analyysin mukaan kokoomus otti riskin valitsemalla Ilkka Kanervan ministeriksi.
"Kanerva - mies, joka raapii tulitikkuja ruutikellarissa. Kerran jo pamahti, nyt uudestaan ja tulevaisuudessa olisi pamauksia varmasti vielä tulossa." Karvonen epäilee, että Kanervan ura on ohi ainakin ministerin paikoista puhuttaessa.
Kovin hyvin ei mene pääministeri Matti Vanhasellakaan.
"Hän ei ehkä osannut aavistaa, että Susan Ruususen kanssa käräjöinnistä tulee näin laaja rumba. Pääministeri kun ei tarvitsisi tällä tavoin julkisuutta, koska hän saa sitä muutenkin niin paljon kuin huvittaa. Toisaalta, kun nyt on ollut näitä oikeita kriisejä politiikassa, niin ehkä Vanhasen pitäisi käyttää tyttöystäväänsä jossain näytillä. Se luultavasti pyyhkisi pois tämän ikävän julkisuuden ja palauttaisi hömppäjulkisuuden."
Karvosen arvion mukaan Matti Vanhanen on keskustan puheenjohtajana varsin ryvettynyt, muun muassa Kemijärven tehtaan lakkauttamisen ja naissotkujen myötä.
Sen sijaan keskustan perintöprinsessaksi tituleerattu Paula Lehtomäki ei ole menettänyt uskottavuuttaan vaalirahoitussotkuissa. "Hän on vahvoissa asemissa edelleen. Tämä on pikkuryppy. Vaalirahoitussotkuun liittyy niin monta kansanedustajaa, ettei se ole mikään katastrofi."
Urpilainen kirkastaisi
SDP:n kuvaa
SDP:n puheenjohtajaksi halajavilla olisi kullakin erilainen vaikutus puolueensa imagoon.
Jutta Urpilainen on SDP:n Jyrki Katainen, tutkija Karvonen luonnehtii. Karismaattinen auktoriteetti, nuori, hyvä tv-kasvo ja vielä nainen. Epäilykset kohdistuvat siihen, että onko hänellä tarpeeksi osaamista ja tietoa. Samoja asioita epäiltiin Kataisessakin.
Erkki Tuomioja taas on SDP:n Che Guevara. Ideologiastaan kiinni pitänyt, boheemi.
"Tuomiojan kannatus kertoo siitä, että jäsenistö on Tuomiojan ikäluokkaa. Tämä ukkoutuminen ja akkautuminen on sosiaalidemokraattisen puolueen suurin ongelma. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun alle 30-vuotiaiden joukossa demarit on pienpuolue. Tuomiojalla on tässä jonkin verran mahdollisuuksia, koska hän on ikään kuin Che Guevara -tyyppinen ikoni, säilynyt nuoruudestaan saakka ihan samana aatteiltaan ja ulkoasultaan. Hän vetoaa nuorison ihanteellisuuteen ja ehdottomuuteen."
Tuomioja voisi nostaa SDP:n kannatusta painattamalla itsestään Che Guevara -tyyppisiä t-paitoja ja jakamalla niitä nuorisolle, Karvonen vitsailee.
Tarja Filatovin apuna on naiseus ja mukavuus, hän tulee hyvin toimeen kaikkien kanssa. "Vaikka Filatov ei ole ikäloppu, hän leimautuu suurten ikäluokkien vanhimpaan polveen. Ja häneltä puuttuu Urpilaisen karisma."
Kaveria lyödään
entistä lujempaa
Niin politiikka kuin siitä kertova media ovat muuttuneet rajusti.
"Ennen vanhaan, kun puoluelehdetkin olivat voimissaan, vallan vahtikoira -journalismia ei ollut. Vallalla oli poliitikkojen kaveri -journalimismi. Vähän sellainen kuin urheilujournalismi tai talousjournalismi nyt ovat, nehän eivät ole kovin kriittisiä. Nykyajan politiikan toimittaja varoo tavattomasti, ettei olisi poliitikon kaveri."
Nykypäivänä politiikan toimittaja pyrkii pysyttelemään käsivarren mitan päässä: ollaan kavereita työyhteisöllisesti, mutta ei istuta iltaa yhdessä, Karvonen väittää.
"Usein ystävällismielinen toimittaja voi olla jopa pahempi, koska hän joutuu todistamaan toisille toimittajille, ettei ole poliitikon kaveri vaan lahjomattoman kriittinen ja lyö siksi kovaa."
Karvonen arvioi, että toimittajan ylin arvo on nyt itsenäisyys. "Itsenäisyydessä ja pyrkimyksessä kriittisyyteen voi olla se vaara, että ajatellaan poliitikkojen olevan jo lähtökohdiltaan roistoja."
Esimerkiksi Englannissa niin sanottu tabloid-lehdistö lyttää poliitikkoja ja muita eliitin jäseniä aina, kun mahdollista. Tällä halutaan vetää "herrat" alas tavallisen rahvaan tasolle ja alemmaksikin. Ihmisille tuottaa tyydytystä havaita, että julkkikset ovat lopulta tavallisia ihmisiä suhdesotkuineen, sairauksineen ja vessakäynteineen.
Tästä voi seurata politiikan arvon lasku, äänestysaktiivisuus heikkenee entisestään ja poliitikoiksi ryhtyvät vain kaikkein paatuneimmat pyrkyrit.
Kaunotarpoliitikot tekevät
diilejä lehtien kanssa
Samalla, kun toimittajat ovat muuttuneet, poliitikoista on tullut hyvin pitkälle riippuvaisia mediasta. Ensin huomattiin, ettei äänestäjiä tavoita pelkästään maakuntakierroksilla. Toiseksi huomattiin, että media on itsenäinen eikä tottele poliitikkoja.
"Nyt politiikka on alkanut sopeutua tilanteeseen, medialle tarjotaan tavaraa, joka myy. Järjestetään puheenjohtajakisa, kuten demarit tekevät. Sitä kautta on tullut julkisuutta."
Poliitikkojen ja median puntit lienevät aika tasan, eikä Karvonenkaan pysty arvioimaan kumpi vie toista. Juoru- ja iltapäivälehtiä myydään hömppäjulkisuudella ja kohuilla. Toisaalta poliitikko haluaa hetkensä julkisuudessa.
"Koska tietty media haluaa vain pintajulkisuutta, yritetään tehdä diili, että saatte jutun, jos saan sanoa vähän asia-asiaakin. Tähän tapaan voivat toimia kaunottarina mediahuomiota saavat naispoliitikot", Karvonen arvioi.
Sen sijaan tavallisen poliitikon on hirveän hankala päästää esille.
"Korkeintaan paikallislehti julkaisee pitkin hampain jotain. Valtakunnallinen näkyvyys on todella kiven alla."
Karvonen erottelee julkisuuden henkilön ja julkkiksen toisistaan. Julkisuuden henkilö on esillä työnsä tai asemansa takia. Sitten, kun yksityiselämä tulee kaikkein kiinnostavimmaksi, on kyse julkkiksesta. Julkisuuden henkilö voi muuttua julkkikseksi.
"Vanhanen selvästi on sellainen, josta on tullut julkkis, vaikkei hän olisi välttämättä sitä halunnut. Tai ainakin hän vahvasti esittää, ettei haluaisi julkisuutta naisasioilleen."
Tiedonvälittäjistä puheenaihemediaksi
Koska perusuutinen ei enää kiinnosta lukijoita, etenkin iltapäivälehdet ovat muuttuneet tiedonvälittäjistä keskustelun herättäjiksi, eräänlaiseksi puheenaiheita suoltavaksi mediaksi. Tätä myöten aiheet ja käsittelytavat ovat muuttuneet entistä räväkämmiksi ja provosoivammiksi.
Iltapäivälehtien lööpit antavat keskustelun aiheet kautta maan. Karvonen oli hiljan eduskunnassa kuultavana asiantuntijana, kun kuluttajasuojalain toista lukua sorvataan uusiksi. Talousvaliokunta pohtii, pitäisikö yhteiskunnalla olla mahdollisuus puuttua mainontaan ja lööppeihin, jos esimerkiksi näiden seksuaalisuus ja väkivaltaisuus uhkaavat tärvellä julkisen tilan, jossa lapsetkin liikkuvat.
Kehitys koskee myös niin sanottua laatulehdistöä.
Esimerkiksi Jokelan ampumistapauksessa lehdet esittivät turhan yksityiskohtaisesti ampumisen vaiheita. "Näytetäänkö seuraavalla kerralla hidastettuna, kuinka aivomassa leviää vessan seinälle kuten kauhuleffassa", Karvonen ihmettelee.
Onneksi kaikista lehdistä ei voi tulla samanlaisia iltapäivälehtiä. Iltasanomien entinen päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä kirjoittaa, että media erikoistuu yleisön mukaan.
"Tulee olemaan medioita, joille laatu on brändi", Karvonen uskoo.