Älyn tai­tees­sa to­del­li­suus saa vink­sah­taa – Tai­tei­li­ja Ismo Ka­jan­de­rin ura ulottuu seit­se­mäl­le vuo­si­kym­me­nel­le

Picasso, esimerkiksi, tuli Ismo Kajanderille tutuksi taiteilijaksi lapsuudenkodin kautta. Taiteilijan omalla työhuoneella mittakaavat, elämä ja kuolema kaikkineen saavat kyytiä valmiissa ja valmisteilla olevissa asetelmissa.

Kuva: Vesa Moilanen

Taiteilija Ismo Kajander valmistautuu parhaillaan näyttelyyn, joka ei ole aivan vaatimaton. Kokonaisuus juhlistaa Kajanderin 60-vuotista uraa. 

Kajander on ennalta varoitellut työhuoneensa hivenen kaoottisesta asiaintilasta. Esineet ja asiat näyttävät olevan silti paikoillaan – joskin osa on kiinnitystä vailla.

Työhuone kertoo taiteilijasta, johon voisi liittää tunnettuja käsitetaiteilijoita, surrealisteja ja valokuvaajia, kuten belgialaisen Rene Magritten, ranskalais-amerikkalaisen Marcel Duchampin ja amerikkalaisen Man Rayn.

Ihmisenä Kajander vaikuttaa huomaavaiselta ja intellektuellilta. Hän antaa toisenkin puhua ja kommentoidessaan yhdistelee nopeasti päässään informaatiota laajalta skaalalta.

1950-luvulla synnyinkaupunkinsa Turun piirustuskoulussa opiskellut Kajander on ollut ensiksi taiteilija ja toiseksi valokuvaaja.

Kulttuuri ja taide olivat luonnollinen osa Kajanderin kasvatusta ja kuuluivat erottamattomasti siihen, mitä ajateltiin sivistyneisyydeksi.

– Isä lähti rakennustöihin aamu seitsemältä ja palasi betonipölyssä, mutta lauantaina mentiin saunaan ja tultiin siisteiksi, Kajander havainnollistaa fyysistä työtä tekevää, mutta kulttuurisesti valveutunutta ihmiskuvaa, joka hänen lapsuudenkodissaan vallitsi.

– Kuuntelimme radiokuunnelmia, kävimme teatterissa, ja isä vei viikonloppuisin taidenäyttelyihin.

15-vuotiaana Kajander sai lahjaksi kameran. Vuonna 1965 hän aloitti myös assistenttina ”hyvässä, mutta kaupallisessa mainoskuvaamossa”, mistä valokuvausperiodi jatkui peräti parinkymmenen vuoden ajan. Mutta palataan ajassa taaksepäin.

Kajanderin elämässä oli käännekohta, jolloin hän muistaa kirkkaimman mielenkiintonsa alkaneen selkiytyä hänelle. Hän opetti tuolloin Oulun lähellä pienessä Vaalan kunnassa.

– Silloin rupesin kiinnostumaan esineistä piirtämisen ja maalaamisen ohella, ja monimuotoisia teoksia syntyi paljon.

Isä oli esitellyt Kajanderille suomalaisen surrealistin Otto Mäkilän taidetta. Lisää surrealismia tuli elämään, kun Kajander matkusti ensi kerran Pariisiin ja rakastui kaupunkiin.

Pariisissa Kajander ihaili uusdadaismia ja uusrealismia, käsitetaidetta ja avantgardea, Duchampin viiksekästä Mona Lisaa, Magritten knallipäisiä miehiä, kuolleita nukkeja ja eläimiä, abstrakteja hahmoja, ikkunoita, ovia, avaimia…

– Minulle nämä kaikki ovat elämän kuvitusta.

Kajander ei halua mystifioida sitä, mistä mielenmaisemista tai yöllisistä alitajunnan iskuista hänen ideansa kumpuavat. Yksi on kuitenkin selvä: taide on Kajanderille älyn ilmentymä.

– Ideoita tulee, ja yksittäisessä teoksessa aina jostain lähdetään liikkeelle – vähän kuin pestoa valmistaisi.

Kajander kutsuu itseään toisinaan erikeepperitaiteilijaksi: iso osa hänen työtään on yhdistellä eri elementtejä toisiinsa. Tekninen kiinnittämisen vaihe on usein teosten haastavin osuus, kun esimerkiksi lasiin täytyy rikkoa säröt tiettyyn kohtaan tai nelimetriseen soutuveneeseen asetettu piippu täytyy säätää tuottamaan vesihöyryä yleisön ollessa paikalla.

Veneessä piipun vieressä on myös kuparipannu, joka on kulkenut Kajanderin mukana ympäri Suomea niin kauan, että on kulunut käyttökelvottomaksi. Nyt sekin on ikuistettu taiteeseen, joka elää omaa elämäänsä eteenpäin.