Edessä olevat valtion aluehallinnon muutokset ovat hyvin suuret. Harva organisaatio selviää moisesta mylläkästä helposti, saati sitten monen organisaation yhdistelmä.
Hallituksen esitys aluehallinnon uudistamisesta on eduskunnan käsittelyssä. Opposition vastarinnasta huolimatta urakka on edennyt aikataulussaan. Muutosten on määrä tulla voimaan ensi vuoden alusta.
On toiveajattelua odottaa, että kaikki tapahtuisi kitkatta. Organisaatiot eivät hevin käänny tällaisiin muutoksiin - mikä ei tarkoita, etteikö kurssia joskus saisi vaihtaa. Muutosvastarinta ei ole riittävä syy jättää uudistuksia tekemättä.
Oleellisempi kysymys on, saako remontti aikaan sitä, mitä on luvattu: selkeyttääkö se valtion aluehallintoa? Läänit ja maaherrat ovat Suomessa ikiaikaisia hallinnollisia käsitteitä, joita ei voi syrjäyttää kepein perustein.
Nykyisten läänien tilalle perustetaan neljä aluehallintovirastoa ja 15 elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta. Samalla maakunnan liittojen asemaa vahvistetaan. Siinä kaikessa tarvitaan satoja lakimuutoksia.
Erittäin paljon jää riippumaan siitä, kuinka muutos toteutetaan. Henkilöstölle siitä ei tule helppoa. Siirtymäaika on kolme vuotta, tuottavuustavoite 1 136 henkilövuotta.
Kovin vähälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että valtio aikoo näin vähentää maakunnista toistatuhatta työpaikkaa. Osapuilleen sama määrä väkeä on jäämässä eläkkeelle viiden vuoden sisään. Mutta tulipa suoranaisia irtisanomisia tai ei, paljon saa toimintoja alueellistaa, jotta tämäkin työpaikkojen menetys korvautuisi.
Tehtävien muutos, tehtävien siirtyminen, tehtävien katoaminen, siirtymäaika, vastuusuhteiden vaihtuminen - voi vain toivoa, että sen myllyn keskellä myös varsinaiset työt jotenkin hoituvat ja että lopputulos todella on nykytilannetta toimivampi. Yleensä hyvä uudistus on sellainen, jonka idean hahmottaa helposti. Aluehallintouudistuksen sisältö on ollut kovin työläästi avautuva.
Maakuntien roolia vahvistetaan, mutta jää viemättä loppuun. Loogisinta olisi kulkea laajemminkin kohti Kainuun mallia, jonka yksi oleellinen piirre on maakuntavaali. Nyt Suomen maakunnat pysyvät hallinnollisina sekasikiöinä, joissa demokratia on vain hyvin välillisesti läsnä.
Myöskään tässä uudistuksessa suomalainen keskushallinto ei ole valmis päätösvallan ja resurssien todelliseen hajauttamiseen alueille. Sen sijaan käsiin saadaan järjestelmä, jossa valtiovarainministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö käytännössä hallitsevat maata.
Usein esiin nostettu huoli ympäristöhallinnon asemasta ei ole tuulesta temmattu. Eturistiriitojen mahdollisuus on selvästi nähtävissä. Vasta aika näyttää, mitä käytännössä tapahtuu. Ympäristöpäätösten riippumattomuuteen on kuitenkin kiinnitettävä aivan erityistä huomiota.
Erityisesti Oulua ja Lappia koskeva käytännön ongelma on maaherrojen katoaminen. Pohjoisen maaherroilla on ollut tärkeitä kansainvälisiä kontakteja ja alueellisia edustustehtäviä. Vastaavasti maakunnilla on kansainvälisiä rooleja, etenkin Barentsin alueella, joita lakiesitys ei rekisteröi eikä tue. Maakuntajohtajien roolin olisi entisestään vahvistuttava, jotta he olisivat todellisia vastinpareja venäläisille, ruotsalaisille ja norjalaisille kumppaneille.
Oma episodinsa on oikeuskansleri Jaakko Jonkan kanta, jossa hän kielellisen tasa-arvon nimissä tyrmää Kokkolan seudun kytkemisen aluehallinnossa Oulun yhteyteen. Oikeuskanslerin tällaista näkemystä ei voi ohittaa olankohautuksella.