Kolumni

Alueellisten kirjallisuuspalkintojen merkitys luultua suurempi

Kolme vuotta sitten Oulun kirjailijaseura teki merkittävän ja kauaskantoisen päätöksen: se alkaisi jakaa alueellista, alueen omaa nimeä kantavaa Botnia-kirjallisuuspalkintoa.

Kirjoittaja Sanna Karkulehto on kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa.
Kirjoittaja Sanna Karkulehto on kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa.

Kolme vuotta sitten Oulun kirjailijaseura teki merkittävän ja kauaskantoisen päätöksen: se alkaisi jakaa alueellista, alueen omaa nimeä kantavaa Botnia-kirjallisuuspalkintoa. Palkinnon arvo on 10 000 euroa. Kilpailu on tarkoitettu kirjailijoille, jotka asuvat tai ovat kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.

Botnia on alueellinen mutta siitä huolimatta poikkeuksellisen laaja-alainen palkinto. Se voidaan myöntää mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustavalle teokselle: romaanille, novelli- tai runokokoelmalle, sarjakuvateokselle tai tietokirjalle. Myös lasten- ja nuortenkirjat ovat kilpailussa mukana. Edes kielirajoitteita ei ole, kunhan tekijöiden alue-ehto täyttyy.

Laaja-alaisuudessaan ja monikulttuurisuutta vaalivassa kielisuopeudessaan Botnia-palkinto eroaa ratkaisevasti monista muista Suomessa jaettavista kirjallisuuspalkinnoista, kuten kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

Finlandia saikin juuri kyseenalaista kunniaa, kun Helsingin Sanomat uutisoi, ettei vahvana ehdokkaana pidettyä Hassan Blasimin romaania Allah99 hyväksytä mukaan kisaan, koska arabiankielistä alkuperäisteosta ei ole kustannettu Suomessa. Finlandiaa ei voida myöskään myöntää kuin romaanille.

Käytännössä kaikkien tuntemasta, ruotsalaisesta Nobel-palkintoinstituutiosta olemme kuitenkin saaneet oppia, että laaja-alaisuus ja kulttuurisen moninaisuuden arvostus kerryttävät lopulta voittoa omaan laariin. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist toteaa tuoreessa Nobelin kirjallisuuspalkintoa käsittelevässä Räjähdemiehen perintö -teoksessaan, että juuri nämä palkinnon ominaisuudet ovat kääntyneet Ruotsin tieteen ja kulttuurielämän eduiksi.

Toinen asia, joka rinnastaa maailman arvostetuimman, Nyqvistin sanoin ”ylivoimaisesti tunnetuimman” kirjallisuuspalkinnon Botniaan, on alueellisuus: Nobel jaetaan toki globaalisti, mutta se muistetaan aina nimenomaan palkintona, jonka alkuperämaa on Ruotsi. Nobelilla on suunnattoman suuri PR-arvo leimallisesti ruotsalaisena, eikä siis suinkaan kansainvälisenä palkintona. Palkinnon perustajan kansainvälisiä tavoitteita aikoinaan kritisoineet paikalliset toimijat tuskin osasivat ennustaa, että se, mikä näyttäytyi silloin heidän silmissään Ruotsin kansan pettämisenä, muodostuikin historian kulussa koko kansan siunaukseksi.

Kirjallisuuden Botnia-palkinto on myönnetty tähän mennessä kolmesti. Ensimmäinen palkinto myönnettiin vuonna 2017 Minna Rytisalon huikealle, sota-aiheiselle esikoisromaanille Lempi. Vuoden 2018 palkinnon voitti toimittaja Jenni Räinän ja valokuvaaja Vesa Rannan tietokirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joka käsittelee maaseutujen autioitumista. Tekijät antavat teoksessa globaalille ilmiölle pohjoispohjalaiset ja kainuulaiset kasvot sekä maiseman.

Tässä mielessä koko Reunalla-teoksen palkitseminen oli alueellinen teko.

Uusin Botnia-voittaja julkistettiin tällä viikolla. Kuten Rytisalon Lempi sekä Räinän ja Rannan Reunalla, myös voittajaksi noussut Tommi Kinnusen Pintti sai jo ilmestyessään paljon positiivista huomiota sekä mittavan määrän lukijoita.

Tämä osoittaa kirjallisuuspalkintojen haasteen: niiden tehtävänä on edistää laaja-alaisesti lukuintoa, kirjallisuuden näkyvyyttä ja kirjojen käyttöä sekä myyntiä, mutta tavoitteet toteutuvat vain joidenkin osalta.

Menestystä lankeaa harvoille, ja myyntiään lisäävät hyvin usein sellaiset kirjat, joita on jo muutenkin myyty enemmän kuin keskivertokirjallisuutta yleensä. Tämä aiheuttaa epätasa-arvoa kirjailijoiden välillä ja ristiriitaisia tunteita niin voittajissa kuin heidän katveeseensa jäävissä.

Haasteesta huolimatta kirjallisuuspalkinnoilla on suuri merkitys, ja uskon, että alueellisilla kirjallisuuspalkinnoilla on suurempi merkitys kuin osaamme edes kuvitella.

Näinä aikoina, kun kaikkialla edelleen ennustellaan painettujen tekstien tuomiopäivää ja painettuun tekstiin perustuvan median kuolemaa, kirjallisuuspalkinnot paitsi edistävät lukuintoa, herättävät myös keskustelua – toivon mukaan kiivastakin – kirjallisuudesta sekä kirjallisuuden palkitsemisen ehdoista.

Siten ne edistävät paitsi painettua ja kirjallista kulttuuria sekä sen näkyvyyttä, arvoa ja kulttuurista pääomaa, myös sitä kulttuurillista vaihtovirtaa, jota mille tahansa itseään arvostavalle alueelle yksinkertaisesti tarvitaan.

Botnian kaltaisella alueellisella kirjallisuuspalkinnolla on valtaisa merkitys myös sellaiselle suuren mittakaavan yhteisponnistukselle kuin Oulussa parhaillaan käynnissä olevalle Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle.

Kirjoittaja Sanna Karkulehto on kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa. Hän on toiminut Botnia-kirjallisuuspalkinnon raadin puheenjohtajana vuosina 2017–2019.