Takavuosina valtion laitosten siirtämistä pääkaupungista muualle Suomeen kutsuttiin hajasijoittamiseksi. Kun sanan kielteinen arvolataus kävi liian raskaaksi, alettiin puhua alueellistamisesta.
Alueellistaminen oli näkyvästi esillä vielä Matti Vanhasen (kesk.) kahden hallituksen ohjelmissa viime vuosikymmenellä. Tuolloin tehtiin päätökset yli 4 000 valtion työpaikan siirrosta maakuntiin.
Kolme viimeisintä hallitusohjelmaa eivät ole aihetta tunteneet. Nykyisen hallituksen aikana Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean siirto Kuopioon on pitkälle peruttu.
Ehkä juuri farssiutuneen Fimea-prosessin takia jopa keskustapoliitikoille tuntuu olevan nyt vaikeaa puhua valtion työpaikkojen tasaisemmasta jakautumisesta.
Tuoreet numerot kertovat, että pitäisi puhua. Valtion työpaikkojen painopiste kallistuu taas Helsinkiin (Kaleva 11.9.). Maakunnittain mitattuna valtion työpaikkojen määrä on vuosina 2010–2015 vähentynyt Uudellamaallakin, mutta selvästi vähemmän kuin maassa keskimäärin.
Tänä vuonna näyttää kaiken lisäksi tapahtuneen käänne vanhojen huonojen aikojen suuntaan: valtion raportointipalvelu Netran mukaan valtion henkilöstön määrä on Helsingissä ja Uudellamaalla lisääntynyt 200:lla mutta muualla maassa vähentynyt 700 henkilöllä.
Politiikkaa ei ole vain se, jos valtion työpaikkoja sijoitetaan muualle maahan. Poliittisiin päätöksiin – tai päättämättömyyteen – perustuu sekin, että valtion työ painottuu Helsinkiin ja sen ympäristöön. Se on aluepolitiikkaa pääkaupunkiseudun eduksi.
Valtion työpaikkojen valuminen pääkaupunkiseudulle on asia, joka pitää uskaltaa kyseenalaistaa. Rahan lisäksi pitää edelleen voida puhua myös oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.
Työpaikkojen sijoittumismahdollisuudet muualle maahan pitää ottaa aitoon tarkasteluun etenkin silloin kun valtiolle luodaan uusia toiminnallisia kokonaisuuksia.
Päättäjien soisi myös nostavan katsetta vähän ylemmäksi. Ruotsissa alueellistaminen on saanut uudestaan vauhtia. Virossa opetus- ja tiedeministeriö on jo vuosia toiminut Tartossa vajaan 200 kilometrin päässä Tallinnasta.
Henkilöstöä pitää kuunnella työpaikkojen siirroissa. Usein kuitenkin näyttää unohtuvan se, ettei valtion laitoksia ole luotu niiden henkilöstöä varten vaan koko Suomen ja sen kansalaisten tarpeisiin.
Julkisessa keskustelussa hankalalta näyttää senkin hoksaaminen, että työntekijän elämän kannalta yhtä tuskallista voi olla pakkomuutto muualta maasta pääkaupunkiin kuin sieltä maakuntiin. Jo pääkaupunkiseudun hintataso merkitsee monille muuttajille asumistason jyrkkää putoamista.
Lisääntyvä tietotyö on paljon vähemmän paikkaan sidottua kuin ennen. Keskushallinnon tai valtion laitosten työntekijöiden sijoittumista tasaisemmin eri puolille maata olisi nyt mahdollista suosia. Pahimpia jarruja asiassa tuntuvat olevan ajatusluutumat, jotka vain pitää uskaltaa räjäyttää.