Venäjän historia on ollut sen laajentumisen ja supistumisen historiaa. Moskovan suurruhtinaskunta alkoi vapautua tataarien vallasta 1400-luvulla. Se kohosi voimassa aikaisemman keskuksen Kiovan edelle ja käynnisti alueellisen laajentumisen, joka jatkui aina 1900-luvulle saakka. Iivana IV kukisti 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tataarit ja loi sen Venäjän, jonka yhteiskunnan peruselementit ovat eläneet tähän päivään saakka. Pietari Suuri toi 1700-luvun alussa Venäjän Itämerelle ja Stalin toisen maailmansodan myötä Neuvostoliiton Keski-Euroopan sydämeen Berliiniin.
Venäjän maantieteellinen laajentuminen ei ole tapahtunut ilman perusteita, vaan se on vaatinut myös ideaa Venäjän erityisluonteesta ja sen mukanaan tuomista velvollisuuksista. Jo vuonna 1453 tapahtuneen Konstantinopolin valtauksen jälkeen Moskovasta alettiin puhua Kolmantena Roomana, bysanttilaisen kulttuurin ja ortodoksisen uskonnon suojelijana. Neuvostovallan aikana Moskovasta taas tuli marxismi-leninismin eli historiallisen totuuden ensimmäinen suojelija ja sen puhdasoppisuuden vaalija.
Kaikkien vaiheiden aikana Venäjän laajentumisella oli sekä perustelunsa että erikseen määritellyt vastavoimansa, joiden uhkaa hyödynnettiin eri tavoin. Russofilian eli Venäjää kohtaan tunnetun rakkauden ja lojaalisuuden rinnalle nostettiin uhkaksi russofobia, joka vaani varsinkin Venäjän lähiympäristössä. Koska Venäjän laajentuminen ylitti jo varhain Venäjän kansalliset rajat, näiden käsitteiden tilalle nousivat 1800-luvulla slavofilismi ja sen turvallisuuspoliittinen ilmaus, panslavismi. Venäjän tehtäväksi tuli puolustaa kaikkia slaavilaisia kansoja, olihan se niiden itseoikeutettu johtaja ja edunvalvoja.
Neuvostovallan aikana Venäjän laajentuminen jatkui, tosin vasta lyhyen välinäytöksen jälkeen. Nyt se ei ollut enää vain venäläisten tai slaavien vaan maailman kaikkien edistyksellisten voimien puolestapuhuja ja tukija, joka tarjosi yleispätevän ratkaisun kapitalistisen maailman ongelmiin. Malli ei kuitenkaan lopulta toiminut, vaan neuvostovalta romahti ja samalla sen rajat alkoivat vetäytyä sisäänpäin. Heti tilaisuuden tullen valtaosa Neuvostoliiton valvonnasta vapautuneista maista halusi varmistaa uuden asemansa kaikin mahdollisin poliittisin ja taloudellisin (EU) sekä sotilaallisin keinoin (Nato).
Venäläisille neuvostovallan romahtaminen oli monella tapaa helpotus, mutta samalla se oli presidentti Vladimir Putinin sanoja lainaten ”suuri geopoliittinen tragedia”, merkitsihän se sen arvovallan romahtamista ja vuosisatoja vieneen laajentumisen katoamista. Siksi se oli maalle myös kansallinen trauma ja osoitus muun maailman vihamielisyydestä sitä kohtaan.
Vielä 1990-luvulla Venäjällä ei ollut resursseja palauttaa maata kasvu-uralle, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana tilanne on muuttunut. Energian korkea maailmanmarkkinahinta loi Venäjälle talouskasvun samalla kun länsimaat joutuivat kamppailemaan pahimman talouslaman kourissa sitten 1930-luvun.
Venäjän pyrkimys suurvalta-aseman palauttamiseen on näkynyt sekä toiminnallisella että aatteellisella tasolla. Kun sen voimat vielä 1990-luvulla riittivät hädin tuskin Tšetšenian kuohunnan hallitsemiseen, on se 2000-luvulle siirtymisen jälkeen kehittänyt uudenlaisia sotilaallisen vaikuttamisen muotoja, joihin se on turvautunut muun maailman vastalauseista huolimatta. Vuonna 2008, samana vuonna kun länttä riivannut talouslama puhkesi, se ryhtyi jopa sotilaallisiin toimiin eteläistä naapuriaan Georgiaa vastaan ja kohdisti Viroon erilaisia informaatiosodankäynnin muotoja niin sanotun patsaskiistan yhteydessä.
Talouslamasta huolimatta öljyn ja kaasun maailmanmarkkinahinnat pysyivät 2000-luvulla pitkään epätavallisen korkeina. Se mahdollisti Venäjälle entistä suuremman taloudellisen riippumattomuuden: edellisinä vuosikymmeninä kertynyt valtionvelka maksettiin kokonaan pois ja pahasti rappeutuneiden asevoimien laajamittainen uudistaminen käynnistettiin. Venäjän mielestä epäedulliset kansainväliset sopimukset sysättiin syrjään uutta vahvaa suurvaltaa luotaessa. Lisäksi läntisen maailman mahdollisuudet padota Venäjää olivat rajalliset vuosia jatkuneen talouslaman ja kansainvälisen terrorismin synnyttämien ongelmien vuoksi.
On sinänsä ymmärrettävää, että Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli venäläisille suuri kansallinen trauma. Venäjä muuttui pinta-alaltaan ja väkiluvultaan pienemmäksi toisen luokan suurvallaksi. Sen entiset liittolaiset käänsivät sille selkänsä, jolloin venäläisten usko ympäröivän maailman pahantahtoisuuteen sai uutta polttoainetta. Syyllisenä tähän kaikkeen on pidetty ennen muuta Yhdysvaltoja, joka oli jäänyt maailman ainoaksi supervallaksi.
Presidentti Putin nousi ensimmäisen kerran valtaan vuonna 2000 ja on pysynyt siellä siitä lähtien. Hän on talouskasvuun nojautuen voinut luvata taloudellisten olojen parantumista sekä menetetyn suurvalta-aseman palauttamista. Nämä puheet ovat uponneet hyvin tavallisiin venäläisiin. Vaikka maa on Ukrainan kriisin myötä ajautunut kansainväliseen eristykseen, on Putinin kansansuosio säilynyt erittäin korkealla, 75– 80 prosentin tasolla.
Sen turvin hänen on ollut helppo laittaa kuriin ne poliittiset tahot, jotka ovat asettuneet vastustamaan häntä. Edes maan talouskasvun täydellinen tyrehtyminen ja ruplan kurssin romahtaminen eivät ole ainakaan toistaiseksi vieneet kansalaisten enemmistön uskoa häneen.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.