Lääninhallitusten lakkauttamisen ikävä sivuvaikutus etenkin Pohjois-Suomessa on vahvan alueellisen instituution eli maaherran katoaminen. Syntyy tyhjiö, jota on vaikea täyttää.
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Oulun ja Lapin läänit jäivät ennalleen. Muualle maahan syntyivät kummajaiset eli Itä-Suomen, Länsi-Suomen ja Etelä-Suomen läänit. Ne ovat olleet pelkkiä hallinnollisia alueita ilman mitään omaa identiteettiä, ja niinpä niitä johtavat maaherratkin ovat jääneet kasvottomiksi.
Pohjoisessa tilanne on ollut toinen. Oulun ja Lapin läänien maaherroilla Eino Siuruaisella ja nyt jo ympäristöministeriöön siirtyneellä Hannele Pokalla on ollut vahva rooli nimenomaan alueellisina vaikuttajina, vaikka alueellinen kehittämisvastuu kuuluukin maakunnille ja läänien tehtävät liittyvät valtionhallintoon.
Maaherrojen näkyvyys ei aina ole ollut maakuntaliittojen kannalta ongelmatonta. Silti tosiasia on, että näkyviä ja arvovaltaa saaneita hahmoja ei pohjoisessa ole liikaa. Lisäksi maaherran asemaan liittyy alueellinen institutionaalinen rooli, jota on Helsingin herrapaljouden keskeltä katsoen vaikea hahmottaa.
Sekä Siuruaisella että Pokalla on ollut vahvoja kansainvälisiä yhteyksiä huolimatta siitä, että "kuvernööreillä" on vaikkapa Venäjällä aivan toisenlainen asema kuin Suomessa. Mutta hyvä ei ole sekään tilanne, jos alueen kansainväliset kontaktit jäävät solmimatta.
Lapin pitkäaikainen maakuntajohtaja Esko Lotvonen on kyennyt nousemaan yhdeksi kansainvälisen Barents-yhteistyön keskushahmoista. Hän on hyvä esimerkki omaa profiilia luoneesta maakuntajohtajasta. Pohjois-Pohjanmaan johtajien kansallinen ja kansainvälinen näkyvyys on ollut vähäisempää.
Silti maakuntajohtaja on lähinnä se henkilö, joka pystyy täyttämään maaherrojen poistumisen synnyttämää tyhjiötä. Ongelmaksi tulee maakuntien yleinen rooli suomalaisessa aluehallinnossa. Kaiken järjen mukaan Suomen monista maakuntajohtajista edes jonkun olisi pitänyt kyetä saamaan valtakunnallistakin tunnettavuutta. Niin ei ole käynyt, mikä kuvastaa tehtävään liittyviä rajoitteita.
Maakuntajohtaja on kuntien renki, jonka liikkumavara on ahdas. Pohjimmiltaan asia muuttuu vain, jos maakuntien asemaa Suomessa voimakkaasti nostetaan esimerkiksi maakuntavaaleilla ja liikkumalla kohti Kainuun mallin tapaista ratkaisua kautta maan. Suomalainen hallintokulttuuri ja -ajattelu on kuitenkin niin keskusjohtoista, ettei maakuntaitsehallinnon lisääminen hevin toteudu. Puhutaan alueiden Euroopasta, mutta alueiden Suomi on vielä kaukana.
Periaatteessa alueellisen arvojohtajan roolin voi ottaa joku muukin -- kuten maakunnan suurimman kaupungin johtaja, yliopiston rehtori, kauppakamarin vetäjä, näkyvä poliitikko tai kulttuurihenkilö -- mutta silloin kyse on enemmän henkilökohtaisista ominaisuuksista kuin instituutiosta, eikä sellaisen henkilön tehtäviin kuulu käsi ojossa edustaa koko aluetta.
Tästä näkökulmasta tekeillä oleva uudistus on etenkin Pohjois-Suomen kannalta ongelmallinen. Oulussa tilannetta korjaisi lääninhallituksen talon vuokraaminen maakuntaliitolle. Se nostaisi ainakin symbolisesti liiton profiilia, vaikka ei tehtävänkuviin mitään vaikuttaisikaan.
Oulun lääninhallituksessa on valtakunnallisestikin katsoen poikkeuksellisen arvokkaat edustustilat. Niiden jättäminen vaille käyttöä on haaskausta -- ja käyttämättä ne jäävät, jos talossa on pelkkiä tavanomaisia toimistoja.