Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa keskustelussa on yhä jäänteitä suomettumisen vuosilta.
Sotaharjoitusten laatu, laajuus ja osallistujat on syytä päättää sen pohjalta, mikä vahvimmin tukee Suomen turvallisuutta.
Suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu oli viime sotien jälkeen pitkään itänaapurin, yya-sopimuksen, presidentti Urho Kekkosen ja itsesensuurin kahleissa. Oikealla tiellä pysymisen innokkaimmat vartijat olivat usein kotimaisia poliitikkoja, jotka havittelivat henkilökohtaista hyötyä vapaaehtoistoiminnastaan.
Vaientaminen toimikin tehokkaasti. Kekkosta tai idänsuhteiden hoitotapaa arvostelleet työnnettiin marginaaliin ja heidän motiivinsa kyseenalaistettiin.
Viime päivien reagoinnit Suomeen suunnitellun sotaharjoituksen ympärillä kertovat, että takavuosikymmenten henki nousee Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa yhä pintaan. Herkkyys lyödä leimoja on monen nykypoliitikon selkäytimessä.
Nyt keskustelu pyrskähti käyntiin tiedosta, jonka mukaan puolustusministeri Jussi Niinistön (sin.) suunnitelmissa on järjestää Suomessa suuri kansainvälinen sotaharjoitus vuonna 2020 tai 2021.
Niinistön into panna puolustusta kuntoon yhdellä ministerikaudella on johtanut myös höseltämiseen. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että ministeri Niinistö ei ole ymmärtänyt tai ehtinyt antaa sotaharjoitussuunnitelmasta informaatiota kyllin ajoissa ja laajuudessa presidentti Sauli Niinistölle ja eduskunnan valiokunnille. Toisaalta kaikkialla lienee normaalia, että puolustusministeri miettii ainakin isoimpiin sotaharjoituksiin liittyviä asioita ja hiukan sitäkin, mitä maita näissä harjoituksissa voi olla mukana. Asia menee normaaliin valmisteluprosessiin, jossa tuskin päädytään kielteiseen päätökseen.
Takavuosikymmenten tyylisen rökityksen Niinistöä vastaan aloitti nyt Erkki Tuomioja. Entinen ulkoministeri luonnehti puheita suursotaharjoituksesta Niinistön sooloiluksi. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne vaati Niinistöä lopettamaan ”hämmennystä synnyttävän” toiminnan.
Menettelytavoissa ministeri ehkä kompuroikin. Mutta samaan pesuveteen huuhtoutuu helposti se ministeri Niinistön ajatuksen ydin, että Suomen kannattaa harjoitella puolustusta monen muun maan, jopa Yhdysvaltojen kanssa.
Syyskuussa Tuomioja suomi samasta teemasta kokoomuksen Ilkka Kanervaa, joka niin ikään toivoi maahan suurta monikansallista sotaharjoitusta. ”Minä toivon suursotaharjoitusta yhtä vähän kuin suurta tai pientäkään sotaa”, Tuomioja läksytti blogissaan.
Pieniä ja sieviä harjoituksia voi tietysti niitäkin järjestää, mutta harjoituksen laatu on mielekkäintä ratkaista uhka-analyysien perusteella. Jos pääsotaharjoitukset todetaan tarkoituksenmukaisiksi, silloin pitää järjestää juuri niitä, pelkäämättä poliittisia allergiareaktioita kotona tai naapurissa. Lainsäädäntö mahdollistaa ulkomaisen avun vastaanottamisen hätätilanteessa. Avun vastaanottamista pitää harjoitella.
Siihen, että Suomi ja Yhdysvallat tai Suomi ja Nato ovat mukana samassa harjoituksessa, kannattaa ylipäätään alkaa tottua. Niin oli viimeksi syyskuussa Ruotsin suuressa Aurora-sotaharjoituksessa. Niin on ollut jo Suomen kamarallakin.