Juhani Suomi: Epävarmuuden vuodet. Mauno Koiviston aika 1984-1986. Otava 2006.
Voiko kokonainen kansa olla väärässä? Kyllä voi, jos professori Juhani Suomen historian tulkintaan on uskominen.
Uusimmassa presidentillisessä tiiliskivessä on kyse 1980-luvun puolivälistä, jolloin Mauno Koivisto paistatteli ensimmäisen kautensa komeassa kansansuosiossa. Valikoima kirjan lukujen nimistä kertoo siitä, mitä Suomen mukaan Suomessa tuolloin todella tapahtui. Asiat menivät pieleen minkä ehtivät.
"Sisäpolitiikan ilmapiiri tulehtuu. ETYK:in eväät on syöty. Suomalaiset herättävät ärtymystä. Suhteet Ruotsiin myrkyttyvät. Vierailu Isoon-Britanniaan epäonnistuu. Idänsuhteet tulehtuvat. Kyräilyä sisäpolitiikassa. Ennusmerkit eivät lupaa hyvää." Siinä kokoelma Koiviston noiden vuosien saavutuksista Juhani Suomen kirjassa.
Ollakseen Koivisto-kirja presidentti itse on siinä tosin oudon sivuosassa, eikä tämä johdu vain hänen kuuluisasta matalan profiilin politiikastaan. Ero Suomen Kekkos-kirjoihin on silmiinpistävä: tällä kertaa presidentin tekemisiä voidaan tulkita vain toisen käden lähteiden kautta.
Koiviston omat arkistot ovat olleet ei-toivotulta tutkijalta tiiviisti kiinni. Niinpä Suomi on joutunut turvautumaan presidentin muistelmiin ja haastatteluihin, mikä vuoksi tapahtumien varsinaista kulkua ja motiiveja joudutaan usein vain otaksumaan.
Näin tullaan tilanteeseen, jossa kirjoittaja joutuu antamaan näiden vuosien avainkysymykseen seuraavan vastauksen:
"Mikä sitten oli syynä siihen, että ulkopoliittinen johto katsoi aiheelliseksi kytkeytyä niin nopealla aikataululla ja laajalla sektorilla läntiseen yhteistyöhön? Siitä käytettävissä olevat lähteet vaikenevat visusti". Puheena tässä ovat Efta-täysjäsenyys, teknologinen Eureka-yhteistyö ja Euroopan avaruusjärjestö Esa.
1980-luvun puoliväli näyttää merkitsevän jonkinlaista saranakohtaa Suomen johdon katseen kääntyessä idästä länteen, mutta jos tietoinen muutos tuolloin tehtiin, sen ajattelun ytimeen Juhani Suomi ei pääse kunnolla käsiksi.
Sinänsä 1980-luvun puoliväli on ajanjakso, josta ei enää paljon puhuta, ja kirjan luettuaan muistaa jälleen miksi tuon ajan haluaa unohtaa. Idänsuhteet, puolueettomuus, suurvaltasuhteet, yya-merkkipäivät, Moskovan-terveiset -- kaikki tämä oli yhä täyttä totta, ja tätä liturgiaa Juhani Suomi totisesti osaa lukea. Tosin väsähtäneeltä johtajiaan vinhaan vaihtava Moskovakin jo vaikuttaa, se ei tunnu saavan Suomessa enää paljon mitään aikaan.
Juhani Suomi pysyy linjalleen uskollisena: hän ei koeta tulkita lähimenneisyyttä nykyajan kautta. 1980-luvun faktana oli Neuvostoliiton pysyvyys, ja sen mukaan silloin oli toimittava. Päätoimijaksi ulkopolitiikassakin nousee pääministeri Kalevi Sorsa, joka kirjassa on monin verroin presidenttiä vikkelämpi mies joka suuntaan.
Suuri osa kirjasta on tuon ajan poliittisten ja muiden tapahtumien kuten Inarinjärven ohjuksen kuvausta, ilman lähdeviitteitä. Kun luvuissa päästään Koivistoon asti, kuvaileva ote muuttuu herkästi kriittiseksi. Suomi ei Koivistoa missään säästele. Esimerkiksi tämän jälkikäteen tragikoomisilta vaikuttavat mediasuhteet palautetaan armotta mieliin.
Ehkä kirjan pääongelma kuitenkin on, että kuvatut vuodet ovat kuin tylsä alkusoitto ennen suurta myrskyä, Euroopan myllerrystä ja Suomen lamaa.
Kokonaisuus jää kesken, finaalia ei tule. Koiviston presidenttiyden kuva määräytyy 1980- ja -90-lukujen taitevuosien mukaan: oliko hän hereillä Baltian tilanteesta, olisiko hän todella voinut avata Karjala-keskustelun, mitä hän vaikutti talouteen?
Juhani Suomen tulkinta noista vuosista olisi erittäin kiinnostava, mutta hän ilmoittaa, ettei sellaista taida tulla. Arkistoihin ei pääse.
Edellinen kirja oli Pysähtyneisyyden vuodet 1981--1984, sitä seurasi Epävarmuuden aika 1984--1986 -- mitä tulisikaan sitten? Tutkija jakaa mielipiteitä, mutta sitäkin parempi keskustelulle olisi, jos hän voisi kahlata koko Koiviston ajan läpi.