Perusteellisesti korjattu Kansallisteatterin päänäyttämö yleisötiloineen on ollut käytössä puolisen vuotta. Teatterinjohtaja Maria-Liisa Nevalan toimittama historiikki kokoaa yksien kansien väliin läpileikkauksen nelivuotisesta remonttiurakasta.
Kirjan tukevaksi perustukseksi dosentti Timo Koho on kirjoittanut huolellisen katsauksen Kansallisteatterin historiaan. Koho tarkastelee rakentamispäätöstä edeltävää keskustelua, suunnittelua ja siihen liittyneitä arkkitehtikilpailuja sekä itse rakentamisvaihetta.
Erityisen huomion saa kansallisuuden teema, joka kytkeytyi ajan hengessä muotoa ottavaan teatterirakennukseen.
Koho kuvailee talon pääarkkitehdin Onni Tarjanteen taustaa ja tavoitteita. Tarjanne keräsi tietoa rakennusprojektia varten pitkin Eurooppaa, ja talo olikin aikanaan hyvin edistyksellinen. Arkkitehtonisesti rakentaminen ajoittui aikaan, jolloin traditio ja moderni estetiikka väänsivät kättä - näinhän tapahtui vieressä rautatieasemaa rakennettaessakin.
Oman selostuksensa saavat talon taideteokset, jotka olivatkin nykynäkökulmasta varsin huomattavassa roolissa.
Peruskorjauksen suunnittelua ja toteutusta valottavat kirjassa arkkitehti Sari Schulman, projektinjohtaja Juha Lemström, sisustusarkkitehti Lauri Olin sekä valosuunnittelija Janne Auvinen. Eri näkökulmat valottavat monipuolisesti hanketta, joka paljastuu varsin moniulotteiseksi ja työprosessin aikanakin jatkuvia pohdintoja edellyttäneeksi työksi.
Kirjan päätteeksi teatterinjohtaja kertoo korjaustyöstä käyttäjän horisontista, joka paljastaa rakennusprojektin kipupisteitä. Sen sijaan teatterilaisia epäilemättä kiinnostava Kyllikki Forssellin elämäkerta-artikkeli jää muusta sisällöstä irralliseksi.
Arkkitehdille työ näyttäytyi tehtävänä asettua yhdeksi linkiksi talon suunnittelijoiden ketjuun. "Sata vuotta sitten luotu alkuperäiskappale ja siihen liittyneet intentiot ovat olleet pysyvä raami kulloinkin ajankohtaisille uudistuksille, joista osa on ollut kestäviä ja osa pois haihtuvia", kirjoittaa Schulman.
Edellinen, Heikki ja Kaija Sirénin 1960-luvulla toteutettu peruskorjaus pyyhki silloin halveksitun jugendin piirteitä sisätiloista ja korvasi ne pelkistetyn modernilla muotokielellä.
Schulman toteaa suhteemme talon syntyajan arkkitehtuuriin olevan nyt toinen, mikä oikeuttaa hakemaan alkuperäistä ilmettä modernin takaa.
Valinta ei modernin vaikutuspiirissä eläneelle arkkitehdille selvästikään ollut helppo, mutta avasi tien rikkaan ja monivivahteisen, joskaan ei aivan puhdasoppisen interiöörin luomiselle. Arkkitehdin mielikuvitukselle oli sijansa jo siksikin, että Tarjanteen alkuperäisiä detaljipiirustuksia ei ollut tallella. Ohjeena käytettiin usein vanhoja valokuvia.
Myös kalustus oli kokoelma eri vuosikymmenten hankintojen tulosta. Irtokalusteet olivat ajautuneet eri tiloihin, osin poistuneet kiinteistöstä teille tietymättömille, osa löytyi lavasteiden seasta. Lauri Olin kuvaa menetelmää, jolla muistin toimintaa tapaillen kalustuksesta pyrittiin muovaamaan moniulotteinen, mutta johdonmukainen ja harmoninen kokonaisuus.
Suunnittelumenetelmien kuvaus arkkitehtuurikirjallisuudessa on harvinaista, siksi tähän kirjoitukseen kannattaa ajatuksella perehtyä. Miksipä leikinomainen lähestymistapa ei soveltuisi kodinsisustajallekin.
Kirjalla on oma merkityksensä tämän korjausvaiheen yleispiirteisenä dokumentaationa - siihen on syytä perehtyä niiden, jotka taas puolen vuosisadan jälkeen uuteen korjaukseen osallistuvat. Varsinaiset suunnittelijat tarvitsevat laajemman aineiston, joka toivottavasti on huolella taltioitu.
Yleisempää merkitystä kirjalla on restauroinnin problematiikan esiintuojana. Mielenkiintoista on havaita, miten niin arkkitehtisuunnittelun, sisustuksen kuin näyttämötekniikankin parissa on jouduttu painiskelemaan samojen kysymysten parissa.
Kansallisteatterin korjauksen käsikirjoitus on kohteen tulkinta, eikä sen perusteella suoraan voi päätellä, kuinka jokin muu kohde on restauroitava. Yhä useammin niin isännät kuin arkkitehditkin joutuvat - tai pääsevät - uudisrakentamisen suunnittelun sijaan pohtimaan vanhan rakennuksen arvoja, käytettävyyttä sekä niiden suhteuttamista uusiin rakenteisiin ja sisustuksiin. Näissä pohdinnoissa kansallisteatterin kokemuksista on vähintäänkin henkiseksi tueksi.
Kirjan kuvitus painottuu lopputulosta esitteleviin valokuviin. Vanhoja piirustuksia on esillä niukasti ja hajanaisesti. Johdonmukaisemmalla piirustusaineiston esittelyllä talon tilarakenne avautuisi paremmin ja tukisi myös tekstiä, jossa vilahtelevat lämpiöt, Morkut ja muut tilat jäävät taloa tarkemmin tuntemattomalle hahmottamatta.