Se lause iski hämmentävänä pikkupojan tajuntaan kirkonkylän raitilla, kun hyvin nuori pari kulki ohi polkupyöriinsä nojailevan poikajoukon: ”Ne aikoo mennä Kekkosen luvalla naimisiin”, joku kuiskasi.
Mikä papille oli mahdotonta, oli Kekkoselle mahdollista.
Presidentin ulkomuoto ja nimi tulivat jo alle kouluikäiselle tutuiksi heti tärkeimpien sukulaisten jälkeen. Myyttisen päämiehen voima tuntui rajattomalta.
Kekkosen näkyvä asema keski-ikäisten suomalaisten historiakuvassa ei ole mikään ihme. Vuoden 1956 keväällä syntyneet ehtivät elää neljännesvuosisadan ennen kuin presidentin nimi vaihtui.
Kekkosen aikaansaannoksia voi mitata monesta näkökulmasta. Pelin neuvostoliittolaisten kanssa hän hallitsi. Oli niin niin ystävää, mutta veti tarpeen vaatiessa rajan sille, miten itänaapuri voi täällä häärätä. Ainakin yritti vetää.
Sisäpolitiikassa hän oli kuin entisaikojen kuningas. Jos jollekin syrjäkulmalle haluttiin tie, ja Kekkonen näki sen tarpeelliseksi, tie tehtiin. Syntyi maine päämiehestä, joka tunsi pienen ihmisen vaikeudet. Mutta ei Kekkonenkaan kaikkien toiveita täyttänyt. Niistä vain vaiettiin.
Mitalin toinen puoli oli ylipäätään toista paljon pimeämpi. Presidentin omalla myötävaikutuksella maahan rakennettiin johtajakultti, jota nyt voi vain hämmästellä.
Presidentin urotekoja kerrottiin ja kerrattiin: Yli 70-vuotiaana ”Urkilla” sanottiin olevan 40-vuotiaan kunto. Lenkkipolulla hänen kerrottiin jättäneen adjutantit taakseen. Lapissa päämies hiihteli yli puolensadan kilometrin lenkkejä monena päivänä peräkkäin.
Perustettiin UKK-kansallispuisto, UKK-instituutti, ja istuva presidentti istutettiin maan suurimpaan seteliin, millaista yleensä tapahtuu diktatuureissa.
Toimittajista iso osa luopui kriittisyydestään suuren johtajan edessä. Näytteitä noilta vuosilta löytyy esimerkiksi Yleisradion Elävästä arkistosta. Kysymykset olivat terävimmillään muotoa ”millaisessa säässä ulkoilette mieluimmin?” tai ”onko kirje teillä ominainen ilmaisumuoto?”
Tuttu muistelee koulun UKK-hiihtoa. Rehtorin ääni oli murtunut, kun hän kertoi nuorille näiden etuoikeudesta osallistua suuren presidentin mukaan nimettyyn tapahtumaan.
Eikä Kekkos-kultti hellittänyt edes heti siinä vaiheensa, kun hän eli jo muistihäiriöisenä vanhuksena Tamminiemessä. Vuonna 1983 Moskovassa vieraillut keskustapuolueen valtuuskunta vei isännilleen lahjaksi useamman visakoivurasiallisen Lepikon torpan eli Kekkosen synnyinkodin multaa.
Jälkiviisaus on useimmiten imelää, mutta jälkeen päin moni asia myös näkyy kirkkaammassa valossa. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä ehkä tarvittiin Kekkosen kaltaista idänsuhteiden taitajaa. Kääntöpuoli oli kuitenkin demokratian häiriötila.
Sen huipentuma oli, kun seitsemän eduskuntapuolueen johtajat marssivat presidentin luo vuonna 1973 pyytämään, että tämä suostuisi jatkamaan virassaan poikkeuslailla ilman vaaleja, kansanvalta häpäisten. Ja Kekkonen suostui.
Tänään presidentin viran ottaa vastaan Sauli Niinistö. Jotain Kekkos-Suomen vakavaa jälkitautia on siinä, että MTV3:n ja oikeusministeriön kyselyn mukaan 66 prosenttia kansalaisista toivoo Niinistön tarpeen vaatiessa painostavan maan hallitusta ja jopa eduskuntaa.
Siis painostaa kansan valitsemaa maan korkeinta valtioelintä! Jos eduskunnassa on kansalaisten mielestä kykenemättömiä koijareita, silloin äänestäjien kuuluu katsoa peiliin eikä eiliseen.
Ei Suomen keskeinen tarve ole saada uutta kaikkivaltiasta isähahmoa tuhmia lapsia kurittamaan. Toivottavasti Niinistö ampuu tylysti alas ne tunkkaiset odotukset, jotka Suomessa oudon sitkeinä elävät.