Ajat ovat levottomia, ja sellaisina aikoina muutokset tapahtuvat nopeasti. Ennen tärkeät asiat menettävät merkitystään, uudet ja vielä hahmottomat astuvat tilalle. Suomen uuden hallituksen ohjelma ei ulkopolitiikassa suotta ole varovainen. Vielä ennen joulua näytti esimerkiksi siltä, että Suomen hakeutuminen sotilasliitto Naton jäseneksi on vain ajan kysymys ja nousee yhdeksi vaalikamppailun suurista puheenaiheista, sillä uuden hallituksen pitäisi kuitenkin ottaa asiaan kantaa.
Muutamassa kuukaudessa Nato on siirtynyt ainakin suomalaisessa näkökulmassa todellisesta vaihtoehdosta pelkäksi juhlapuheilla koossa pysyväksi abstraktioksi. Se voi olla väärä tulkinta, mutta mielikuvillakin on merkitystä.
Nato haudataan hallitusohjelmassa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon. Sieltä kuopan pohjalta se tuskin tämän aloittavan hallituksen aikana nousee. Yhdistyneet Kansakunnat sen sijaan tulee vastaan jo hallitusohjelman kolmannella rivillä.
Suomi tukee ohjelman mukaan YK:n ja muiden "laajaan kansainväliseen yhteistyöhön" perustuvien rakenteiden toimintakyvyn parantamista. Se on hyvä tavoite, ja siinä riittää tekemistä.
Samaan aikaan kun Anneli Jäätteenmäen vetämä hallitus aloittaa, Yhdysvaltain johtaman liittouman käymä sota Irakissa alkaa olla lopuillaan. Se oli laiton sota siinä mielessä, että sille ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Sitä perusteltiin joukkotuhoaseilla, joita ei ole löytynyt, mutta Saddam Husseinin hirmuhallinto sentään romahti kuin korttitalo.
Koko sota näytti jo olevan menossa pois päiväjärjestyksestä pelättyä ehkä sittenkin vähemmin vaurioin, kun maailma on saanut höristää epäuskoisena korviaan. Washingtonista kantautuvat äänet puhuvat nyt Syyriasta, ja äkkiä näyttääkin täysin mahdolliselta, että amerikkalaiset sotakoneet kääntyvät seuraavaksi sinne.
Seurauksena on ollut hämmennys ja ällistys. Saddam saattoi olla vaarallinen ja suuruudenhullu tyranni, mutta mitä muuta Syyria on kuin köyhä arabialainen yksipuoluemaa? Mihin tähtäävät kaikki nämä Yhdysvaltain uhkailut?
Irakin sotaan olisi saatettu saada turvallisuusneuvoston valtuutus, jos asia olisi hoidettu toisin. Hyökkäyksen jatkamiselle Syyriaan sellaista olisi täysin mahdotonta saada, eikä kukaan tässä yhteydessä enää edes puhu YK:sta. Päätös Syyriasta näyttää olevan yksinomaan amerikkalaisten käsissä. He menevät sinne, jos siltä tuntuu. Ensin uhkaillaan, muokataan mielipiteitä, myydään yleisölle ajatusta Syyriasta kelvottomana valtiona ja vaarana, toisin sanoen kaupataan sodan mahdollisuutta. Se pohja on nyt, ällistyttävää kyllä, pystytty luomaan muutamassa päivässä.
Juuri nyt eletään uuden, muotoutumassa olevan maailmanjärjestyksen ratkaisevia hetkiä. Sen tärkein kysymys kuuluu, oliko Irak erillistapaus vai esimerkkitapaus. Jos valinta osuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon, voi Yhdistyneille Kansakunnille alkaa heittää hyvästejä poliittisesti merkityksellisenä organisaationa. YK:lle on tällöin käymässä samoin kuin Kansainliitolle 1930-luvulla.
Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan raunioille tuomaan maailmaan ikuista rauhaa. Sen merkitys kuivui kokoon 1930-luvulla, kun liian monet liian vahvat valtiot alkoivat tehdä mitä tahtoivat.
Vuonna 1931 Japani hyökkäsi Kiinaan ja valloitti Mantshurian. Kansainliitto lähetti komission tutkimaan asiaa. Vuonna 1935 Italia hyökkäsi Abessiniaan (Etiopiaan) ja valtasi itsenäisen afrikkalaisen kuningaskunnan. Kansainliiton käytäville se aiheutti valtavan diplomaattisen kuhinan, ei juuri muuta. Hitler veti Saksan pois heti valtaan tultuaan, eikä Yhdysvallat siellä koskaan edes ollut. Vaikka Kansainliitto oli pitkälti presidentti Woodrow Wilsonin idea, maan kongressi ei koskaan hyväksynyt jäsenyyttä. Neuvostoliitto potkaistiin järjestöstä ulos vuonna 1939, talvisodan alettua.
1920-luvulla Kansainliitolla oli todellista vaikutusvaltaa. Historian kirjoissa sen alamäki on merkitty alkavaksi vuoden 1929 pörssiromahduksesta. Talouskaaosta seurasi poliittinen kaaos, fasismin, natsismin ja stalinismin nousu.
YK:n oli määrä ottaa oppia Kansainliiton virheistä. Ennen muuta sen piti pystyä tarvittaessa päätöksentekoon ja voimatoimiin. Turvallisuusneuvoston koostumus laadittiin niin, ettei ketään toisen maailmansodan voittajavalloista voitaisi ohittaa.
Tämä järjestely on toiminut aikansa, mutta se laadittiin toisenlaisiin oloihin - kylmään sotaan, ei sen jälkeiseen aikaan. Eikä etenkään tilanteeseen, jossa maailman vahvin valtio ottaa itselleen oikeuden päättää itse, mitä tekee.
Tavallaan Yhdysvallat on ottanut itselleen YK:n roolin. Sen asevoimat pystyvät toimimaan kaikkialla maailmanpoliisina. Se on ainoa valtio, joka voi voimalla pakottaa muita maita mieleisekseen. Persianlahden sodassa, Kosovossa ja Afganistanissa muut maat tuntuivat suosiolla antavan amerikkalaisille tämän roolin. Irak oli jo paljon vaikeampi tapaus, eräänlainen kynnyskohta. Jos tätä seuraa Syyria tai Iran, ollaan astuttu jo aivan uuteen aikakauteen.
Kansainliitto oli amerikkalainen idea, jonka Amerikka hylkäsi. YK syntyi San Fransiscossa ja sen päämaja on New Yorkissa, mutta juuri Yhdysvallat on sille nyt kääntänyt selkänsä. Kun suurvallat ovat eri mieltä, YK:n päätöksentekokyky on jumissa. Ellei siihen saada muutosta aikaan, jäljellä on vain kaunis muisto mahdollisuudesta, joka kerran oli. YK:n erillisjärjestöt elävät omaa elämäänsä ja humanitaarinen työ jatkuu, mutta varsinaisena järjestönä se ehkä jo on Kansainliiton tiellä.
Enää ei ole kysymys siitä, kuinka - hallitusohjelman mukaan - YK:n toimintakykyä parannetaan. Kysymys on, voiko sitä ylipäätään enää pelastaa.