"Kun ensimmäisen kerran luin tätä, tuli hiki ja kauhu. Se on ihan kuin antiikin tragedia."
Ohjaaja Mikko Roiha istuu perjantain ja lauantain välisenä yönä bussissa matkalla Seinäjoelta Ouluun. Kesken johtajakautensa Seinäjoelta lokakuussa lähtenyt Roiha on aloittanut Oulussa Maria Jotunin ennen esittämättömän näytelmän harjoitukset.
Vuoden alkajaisiksi Roiha kutsui Oulun työryhmänsä vierailulle Seinäjoelle katsomaan edellistä ohjaustaan Orvokki Aution romaanista Pesärikko. Kaksikymmentäneljä Oulun teatterin työntekijää pakkautuikin perjantaina iltapäivällä Teatrian pihasta pikaiselle teatterimatkalle Pohjanmaalle.
Pesärikko on nuorten tangomusikaali, vaikka suomalaiset musikaalit ovatkin ohjaaja Roihan mielestä paremminkin musiikkinäytelmiä. Pesärikossa tango soi sulassa sovussa virsien kanssa.
"Eräs paikkakunnan vakaumuksellinen körttiläinen sanoi, että hän lähtee etupenkistä pois kesken esityksen, jos siinä pilkataan uskontoa. Mutta hänpä katsoi koko näytelmän", paljastaa Seinäjoen teatterin pitkäaikainen vahtimestari Lasse Järventausta.
Kysymys
nälästä
Teatrialle valmistuvalla Jotunin näytelmällä on mahtava nimi, Elämä ja kuolema. Suomen sisällissodan alkuhetkille ajoittuva, keskeneräiseksi jäänyt näytelmä on Roihan mielestä paljas ja julma, raadollinen ja totuudenmukainen.
"Iso asia siinä on sovittamattomuus. Paha asia tapahtuu miehen ja naisen välillä, äidin ja pojan välillä, pojan ja tytön välillä, kahden veljeksen ja kahden Suomen välillä. Näytelmän pointti on siinä, että se rinnastaa kansalaissodan ja rakkauden."
Jotuni kirjoitti näytelmäluonnoksensa heti sisällissodan jälkeen. Näytelmän aihe oli arka, se on vieläkin herkkä. Asetelmista kertovat Suomen sisällissodan rinnakkaiset nimitykset kansalaissota, vapaussota, veljessota, punakapina.
Roihaa Jotunin näytelmässä kiinnosti sen poliittisuus.
"Ihan puhtaasti se, että se on poliittista teatteria. Koen tämänhetkiseksi tehtäväkseni käyttää ohjaajuuteni yhteiskunnallisen teatterin hahmottamiseen. Teatterin täytyy pystyä väittämään jotakin selkeästi poliittista."
Roiha hämmästelee, kuinka tarkkanäköisesti ja suoraan Maria Jotuni kykeni kirjaamaan sisällissodan tragedian heti tuoreeltaan 1919-1920.
"Talvisota ja jatkosota olivat kamalan hyviä: niissä oli yhteinen vihollinen, ne yhdistivät. Mutta sisällissota hajottaa kansakunnan. Suomen kahtia jakanut sisällissota on jättänyt lähtemättömät arvet, jotka vaikuttavat vieläkin. Siinä saattaa olla syy siihen, mitä väitetään suomalaiseksi kuppikuntaisuudeksi.
Jotuni näki nimenomaan, että sodan syyt olivat taloudelliset, ettei ollut kysymys ihmisten luonteesta vaan puhtaasti nälästä. Päällimmäiseksi teemaksi näytelmässä nousee pasifismi."
Vainajat
ovat läsnä
Jotunin näytelmän keskiössä on insinööri ja tehtaanomistaja Helmen perhe, hänen vaimonsa Laura ja poikansa Aarne. Tehtaassa työskentelee myös Helmen lehtolapsia.
Helmeä Oulussa esittää Risto Tuorila, Lauraa Hannele Nieminen ja Aarnea Timo Pesonen.
Kun Roihan sovittamaa näytelmää alkaa lukea, sen päähenkilöksi tuntuu ensin nousevan Laura. Mutta sitten teemat laajenevat ja teksti muuttuu monikärkisemmäksi.
"Tämä on hyvin sodanvastainen näytelmä. Jotuni ei ota kantaa kummankaan puolesta tai jompaa kumpaa vastaan. Siellä on vähän molemmille puoliskoille. Kohtaukset punaisten ja valkoisten välillä ovat hyvin rajuja", mittaa tuntojaan näyttelijä Hannele Nieminen.
Hänkin orientoitui Elämän ja kuoleman harjoitusprosessiin linja-automatkalla Seinäjoelle.
"Se on myös Helmen näytelmä, Aarnen näytelmä ja ylioppilas Yrjö Louhelaisen näytelmä. Siinä on monta henkilöä, joiden kulmasta asioita voi katsoa", lisää Mikko Roiha.
Yrjö Louhelaista esittää Mikko Korsulainen ja sanomalehtimies Antero Korpea Hannu Kangas.
"Eikä Elämä ja kuolema ole vain vain poliittinen juttu, vaan sen rakenne on kuin August Strindbergin Uninäytelmässä tai siitä varastettu. Jotuni käsittelee tietoisuuden monia tasoja. Siellä on kohtauksia vainajien kanssa. Vainajat ovat läsnä koko ajan."
Sodan
vihaajat
Laura ei halua oman poikansa tarttuvan aseeseen. "Poika ei ammu, ei nosta kättänsä toista vastaan, ei veljiään, ei ketään. Siellä on sinun veljiäsi tehtaalla, isäsi poikia...", hän varoittaa Aarnea.
Mutta Aarne syyttää äitiään itsekkyyden synnistä: "Ne jokainen ajattelevat samoin, rakastavat samoin omiansa ja lapsiansa. Äiti, se on sodan alku, sen syy."
Näytelmässä Laura on napikkain poikansa kanssa ja sisällissodassa miehensä kanssa. Lauran ystävätär viettelee hänen poikaansa ja velipuoli uhkaa tätä. Hannele Nieminen kokee, että kun katsoo Jotunin näytelmää vuonna 2004, hänen esittämänsä Laura puhuu tosiasioita, faktaa.
"Laura elää aikamoisessa helvetissä sillä hetkellä. Hän joutuu puolustamaan omaa hyvyyttään. Miten ihminen pysyy järjissään, kun menettää oman poikansa? Se on kamalaa, kun äidit itkevät kuolleita lapsiaan. Se on ihan sama onko se Serbiassa vai Irakissa. Ihmisen suru ei ole erilainen."
Nieminen sanoo päässeensä Lauran rooliin jo sen verran sisään, että on ajatellut perustaa Sodan vihaajat -fun clubin.
"En ole vielä itkemättä lukenut Lauran loppupuheenvuoroa: Ihmiset, älkää viekö äideiltä heidän poikiaan. Siitä on kysymys. Mikään ei ole niin kamalaa kuin sota. Se voidaan aloittaa millä tahansa terrorismin tai uskonnon syillä, mutta ajatelkaa niitä ihmisiä..."
Hannele Niemisen oma isoisä oli punaisten vankileirillä Hennalassa.
"Vaari ei siitä koskaan puhunut, enkä ole isältäkään kysynyt. Kun sota tapahtuu oman kansan keskuudessa, kun oma veli yhtäkkiä on vihollinen, se on jotenkin häpeällistä. Se on kaikkein alhaisinta mitä ihmiset voivat tehdä."
Onneksi
Oulussa
Mikko Roiha on iloinen ja ylpeä siitä, että Jotunin näytelmä tulee Ouluun."Hienoa, että Oulussa voi esittää tällaista ohjelmistoa: Otso Kauton kantaesityksen Valmentaja ja Maria Jotunin kantaesityksen - vihdoinkin. Jotunin kantaesityksenhän olisi pitänyt logiikan mukaan olla Kansallisteatterissa."
Roiha on vakaasti sitä mieltä, että jos esitys onnistuu, se tulee aiheensa takia murtamaan valtakunnallisen uutiskynnyksen. "Tästä aiheesta on pakko puhua."
Olisiko näytelmän tekeminen ollut mahdollista Seinäjoella?
"Ei ainakaan sillä painotuksella, mikä meillä on tulossa. Siinä kyllä punaliput liehuvat, ja lujaa", Roiha toteaa ja jatkaa: "Tai kyllä, mutta pienellä näyttämöllä ja sen olisi käynyt katsomassa maksimissaan tuhat katsojaa."
"Siitä olen aika varma, että oululaisia tämä kiinnostaa. Oikein sydäntä lämmittää istua oululaisten kanssa samassa katsomossa. He ovat uteliaita, Pohjanmaalla ei niinkään olla."
Maria Jotunin näytelmän Elämä ja kuolema kantaesitys on Teatrialla Oulussa 7. helmikuuta.