Oulun Qstockiin tulevan Alice Cooperin uusi albumi Paranormal ilmestyy parahiksi näinä päivinä. Levy on seuraaja kuuden vuoden takaiselle Welcome 2 My Nightmare -levylle.
– Siinä on 12 parasta kappaletta, jotka valitsimme albumille, kun kirjoitimme tiimin kanssa yhteensä 20 kappaletta. Olen aina ajatellut, että koko Alice Cooperin ura on paranormaali. Siksipä annoin levylle tuollaisen nimen, Alice sanoo.
Uuden levyn tuottaja on Bob Ezrin, sama mies joka tuotti edellisen levyn ja erityisesti Alice Cooperin uran alkupuolella ison liudan klassisia menestyslevyjä. Mies muistelee tehneensä Ezrinin kanssa ainakin 15 levyä.
Hieman nyt muisti pätkii; levyjä on kymmenen. Ezrin astui remmiin tuottajaksi läpilyöntilevylle Love It to Death kahden Alice Cooper -bändin ensimmäisen heikosti menestyneen levyn jälkeen. Sitten läjä levyjä bändille ja myöhemmin soolo-Alicelle vuosina 1971–77 (vuoden 1973 Muscle of Lovea ei tuottanut Ezrin). Sen jälkeen Ezrin on tuottanut Alice Cooper -albumit Dada (1983), Welcome 2 My Nightmare (2012) ja Paranormal (2017).
– Hän on guruni, mies jota kuuntelen enemmän kuin ketään. Kun aloimme kasata tätä levyä, ideanamme oli haalia oikeat ihmiset yhteen kirjoittamaan lauluja ja tekemään sitä todellista Alice Cooper -levyä. Saimme kolme elossa olevaa alkuperäisen Alice Cooper -bändin jäsentä soittamaan kolmelle biisille. U2:n Larry Mullen soittaa rumpuja yhdellä kappaleella, ZZ Topin Billy Gibbons kitaraa toisella ja Deep Purplen Roger Glover bassoa kolmannella. Valitsimme oikeat ihmiset soittamaan oikeille kappaleille.
Alice Cooper sanoo, että Paranormal on hänen tuoreimmista levyistä lähimpänä vanhoja, klassisia Alice-levyjä. Neljännesvuosisadan takainen Hey Stoopid oli hänen mukaansa eklektinen eli vei musiikkia kaikkiin niihin suuntiin, mistä Alice Cooperin musiikissa on aina ollut kyse.
– Paranormal on samaa maata. Siinä ei ole teemaa tai konseptia, vaan jokainen kappale on oma tarinansa. Ehkä ne kolme alkuperäisellä bändillä soitettua kappaletta muistuttavat paljon Killer-levyämme. Loput menivät kaikki omiin eri suuntiinsa: siellä on scifijuttua, Edgar Allan Poe -tyyliä ja peräti modernin metallin kanssa flirttalua, kuten Paranoiac Personality -kappaleessa.
Miksi alkuperäinen Alice Cooper -bändi eli kitaristi Michael Bruce, basisti Dennis Dunaway ja rumpali Neal Smith soittavat vain kolmella kappaleella?
– En halunnut tehdä koko albumia heidän kanssaan nyt, sillä se olisi rajoittanut liikaa. He halusivat tuoda nuo kappaleet, ja se sopi täydellisesti tälle levylle. Tämä ei tarkoita, ettemmekö joskus tekisi kokonaista levyä kimpassa.
Alice Cooper antoi Kalevalle kymmenminuuttisen haastattelun kesäkuisena yönä kello yhdeltä ennen kuin oli menossa bändeineen tekemään ylimääräistä soundtsekkiä illan keikalle Yhdysvaltain länsirannikolla. Tarkoitus oli harjoitella normaalisetistä poikkeava yllätysvalinta illaksi. Sellaista voi olla luvassa Qstockissakin.
Muutama päivä haastattelun jälkeen Cooperin nettisivuilla uutisoitiin, että Bruce, Dunaway ja Smith liityvät marraskuussa Englannin-kiertueelle soittamaan viiden biisin minisetin Alicen nykyisen bändin normaalisetin lisäksi. Originaalibändin settiä vahvistaa Alicen nykyisen bändin toinen kitaristi Ryan Roxie. Alkuperäinen kitaristi Glen Buxton menehtyi vuonna 1997.
Alice Cooper tunnetaan näyttävästä, erikoisefektejä ja teatraalisuutta käsittävästä lavashow’staan. Myös Qstockissa tullaan näkemään kaikki temput, hän lupaa.
– Se tulee olemaan tietysti täydellinen Alice Cooper -show: pakkopaita, kymmenen metriä korkea Frankensteinin hirviö… siis ihan kaikki.
Mies keskeyttää luetteloinnin lavatempuista, koska muistaa yhtäkkiä alkaa kehua nykyistä bändiään, jonka kanssa hän tulee Ouluunkin. Soittokavereina ovat jonkin aikaa olleet mukana kitaristit Nita Strauss, Ryan Roxie ja Tommy Henriksen, basisti Chuck Garric sekä rumpali Glen Sobel. Heistä Strauss on tuorein jäsen. Garric on viihtynyt basistina kohta 15 vuotta, ja Roxiekin liittyi samoihin aikoihin Cooperin joukkoihin vaikka on oli välillä pitkään poissa.
– Nykyinen kokoonpano on ehdottomasti paras bändi, jonka kanssa olen ikinä työskennellyt. Jokainen tyyppi on aivan huippu, eikä kenellekään satu kertaakaan huonoa iltaa. Siksi myös oululaiset tulevat näkemään jotain, millaista he eivät ole koskaan nähneet. Parasta on, että me kaikki olemme keskenämme parhaita kavereita. Meillä on todella vähän kaikenlaisia bändeille tyypillisiä ongelmia. Naureskelemme vain menemään koko ajan, ja juuri sellaista meininkiä olen aina bändissäni halunnut.
Settilistaan Alice Cooper lupaa pari, kolme uuden levyn kappaletta. Hän sanoo, että kun valittavana on kappaleita 27 studiolevyltä, pitää koettaa tyydyttää monenlaisia makuja.
– Soitamme tietysti valtavasti klassikkoja ja kaikki hitit. Silti soitamme monta tuntemattomampaa vanhaa kappaletta, joita monet eivät olisi uskoneet meidän keikoillamme kuulevansa.
Todellakin, Alice Cooper esittää keikoillaan usein unhoon jäänyttä materiaalia, mikä ilahduttaa kovan luokan faneja. Aika moni veteraani-ikäluokan bändi ja artisti tyytyy veivaamaan vain ilmeisimmät hittinsä.
– Meistä on hauskaa esittää oudompiakin biisejä, ja varmasti iso osa yleisöstäkin rakastaa sitä. Vaihtelemme valintoja tilanteen ja yleisön mukaan: esimerkiksi metallifestivaalilla voimme soittaa heviaikojeni kappaleita, kuten Constrictor- tai Raise Your Fist and Yell -levyjen materiaalia.
Valtavaa valinnanvaraa Alice Cooper pitää enemmän siunauksena kuin kirouksena.
– Laaja katalogi on ehdottomasti siunaus mutta samalla tietysti vähän ärsyttävää. Saan valtavasti sähköpostia faneilta, että miksi emme esittäneet sitä ja tätä kappaletta. Kaikilla tuntuu olevan vankka tietämys siitä, mitä kappaleita meidän pitäisi show’ssamme esittää. Yritän toteuttaa näitä toiveita, mutta kaikkien miellyttäminen on tietysti mahdotonta. Mitenpä poimit 400 biisistä juuri ne oikeat sille oikealle yleisölle? Siinä sitä on hommaa.
Alice Cooper on työskennellyt 1970-luvun kulta-ajoistaan saakka ahkerasti, mutta tällä vuosikymmenellä tahti tuntuu hurjistuneen entisestään. Mies näyttää olevan koko ajan kiertueella, ja oman musiikkinsa lisäksi hän on parin viime vuoden ajan työskennellyt superbändissä Hollywood Vampires. Hänen lisäkseen bändissä ovat mukana muun muassa näyttelijä Johnny Depp ja Aerosmithin Joe Perry kitaroissa.
Ensi helmikuussa tulee 70 vuotta täyteen. Miten aikoja sitten eläkeiän ohittanut papparainen oikein jaksaa painaa pitkää päivää?
– En vain koskaan ole halunnut lopettaa kiertueita tai levyttämistä. En ole koskaan polttanut tupakkaa. Lopetin ryyppäämisen 35 vuotta sitten. Näistä syistä luulen, että olen nyt fyysisesti parhaassa kunnossa kuin kertaakaan 30 vuoteen. Mikään ei estä minua tekemästä kiertueita ja antamasta joka ilta kaikkeni. Enkä tosiaankaan välitä siitä mitä ihmiset puhuvat, että miten 69-vuotias ukko voi tehdä 130 keikkaa vuodessa. Antaa heidän puhua. Voin tehdä vaikka 260 keikkaa vuodessa, jos alkaa tuntua siltä. Ihmiset selvästi kaipaavat Alice Cooperia esiintymään heille. Siksi minun ei olisi mitään järkeä jäädä eläkkeelle iästäni huolimatta. Ikä ei merkitse minulle mitään.
Monet artistit valittavat sitäkin, kuinka tylsää kiertäminen saattaa joskus olla. Alice Cooper sanoo, että kiertuepäivät ovat täynnä kaikenlaista, ja aika kuluu kuin siivillä.
– Annan paljon haastatteluja tai kasaan radio-ohjelmaani, ja tietysti itse matkustaminen vie aikaa. Terveenä pysyminen on tien päällä on tärkeintä, ja joskus se on myös vaikeinta.
Viimeiseen nopeaan kysymykseen on vielä aikaa: onko totta, että nukuit oikeassa ruumisarkussa muinoin 1970-luvulla?
– Joo, kyllähän se on totta. Paitsi että se oli joskus myöhäisellä 1960-luvulla, eikä se ihan oikea ruumisarkku ollut. Asuimme bändimme kanssa silloin kimpassa, ja rakensin itse sellaisen aivan ruumisarkulta näyttävän kapistuksen. Se oli kyllä hauska: asensin siihen stereot ja tein sivuun pikku ikkunan, Alice Cooper huvittuu omista muistoistaan.
