"Tutustukaa itseenne, ennen kuin algoritmit oppivat tuntemaan teidät", on sanonut Homo Deus teoksessaan Yual Noah Harari. Länsimaissa on nostettu valistusajalta lähtien, siis reilun parin sadan vuoden ajan, arvoon yksilö ja yksilön vapaus YK:n ihmisoikeuksien julistusta myöten.
Mika Aaltonen totesi Yle ykkösellä 8.1. ohjelmassa "Digitaalisen toimintaympäristön muutos", että tietokoneiden kyvykkyys parhaimmillaan täydentää ihmistä, se on julkisen sektorin ehdoton apu.
Digiaika johtaa kuitenkin yhä enemmän yksityisyydestä luopumiseen. Vaikeaa on myös erottaa tosiasiat valtavasta datamäärästä, jota globaalisti tarjotaan. Lisäksi monet aikamme nettipalvelut ovat monopoleja: yksilöiltä ei ole kysytty markkinointiin käyttölupaa.
Onko nykyihminen siis joutunut kaupallisten markkinavoimien ohjattavaksi niin, että hänen oma identiteettinsä joutuu ulkopuolisen ohjauksen varjoon?
Ainakin henkinen pahoinvointi kilpailuyhteiskunnan erilaisten vaatimusten keskellä on lisääntynyt. Valitettavasti rahatalouden korostus nousee poliittisessa päätöksenteossa keskeisimmäksi tekijäksi ja tavaramarkkinat elämisen laadun kriteeriksi. Niillä on usein myös heikko hyötysuhde todellisiin ongelman ratkaisuihin. Rahaa kylvetään jälkihoitona kipupisteisiin, joihin olisi pitänyt tarttua ennakoivasti. Tämä näkyy miljardikuluina esimerkiksi lastensuojelussa.
Siis miten voisimme rakentaa todellista hyvinvointia lapsille, nuorille, aikuisille, perheille, yksinään eläville ja ikäihmisille? Ihminenhän on yksilö omine tarpeineen, mutta myös sosiaalinen olento.
Tietoyhteiskunnassamme on runsaasti humanistisia tutkimuksia siitä, mitä ovat ihmisen perustarpeet. Ensinnäkin ihminen tarvitsee syntymästä lähtien ainakin yhden lähi-ihmisen, ns. emon, johon voi luoda luottamuksellisen suhteen. Tämä suhde muuttuu iän myötä esimerkiksi tärkeäksi ystäväksi tai parisuhteeksi luottamuspohjalta.
Toiseksi ihmiselle on ominaista luoda tuttuuteen ja turvallisuuteen perustuvia suhteita yhteisöissä. Pohjaksi riittää 100–200 ihmistä. Suuri joukkotapahtuma, markettien jättimarkkinat tai suurkaupungin ihmisvilinä eivät voi olla sellaisia. Sen sijaan kotikulma maaseudulla, taajamassa tai ison kaupungin korttelialueella, työyhteisö ja harrastuspiiri, jossa ihmiset tutustuvat toisiinsa, ovat omiaan luomaan luottamuksen ja turvallisuuden tunteita.
Kolmanneksi ihminen tarvitsee yksityisyyttä. Niinpä isoja ihmismääriä sisältävissä laitoksissa tulisi olla myös koloja omalle ololle.
Mutta yksityisyys voi muuttua yksinäisyydeksi. Kuinka totta tämä mahtaa olla maassa, jossa on yhä enemmän sinkkuina asuvia kuin perheellisiä. Yksinäisyys voi johtaa monenlaisiin henkisiin ja terveydellisiin ongelmiin.
Missä on humaani, itseään toteuttava, vapaa ja vastuullinen ihminen? Politiikan tehtävä on luoda inhimilliseen elämään sopivia rakenteita. Tämä koskee kaavoitusta, rakentamista ja yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ihmisten kohtaamismahdollisuuksien lisäämistä kaupungeissa, taajamissa ja kylissä. Se olisi uudenlaista aluepolitiikkaa ja koskisi koko maata. Siihen ei tarvitakaan jättipalatseja eikä korkeita näkötorneja.
Maailmanlaajuisesti keskustellaan totalitääristen valtioiden harjoittamasta yksilön kontrollista ja alistamisesta. Jos unohdamme länsimaisen ihmisen ihanteen, yksilönvapauden emmekä tutustu itseemme, kuinka meille silloin käy. Alkavatko tietokoneiden algoritmit imuroida meiltä piirteitämme niin, että joudumme yhä enemmän mentoroinnin kohteeksi. Hukkaammeko oikean identiteettimme tietotulvien villin lännen viidakossa?
Yual Noah Harari ehdottaa: jos olet huolissasi asiasta, liity samanmielisten joukkoon, 50 hengen organisoitu ryhmä on vahvempi kuin 500 yksinäistä sutta. Hänen mielestään päättäjät pitäisi panna lujille maailmaa uhkaavista suurongelmista, kuten ydinaseuhka, ilmastonmuutos ja teknologian haasteet.
Vai riittääkö jatkossa tekoäly kumppaniksi? Tai tuleeko henkilökohtaisista ihmiskontakteista meille yhä enemmän luksusta?
Tuula Väyrynen
äidinkielen lehtori, eläkeläinen
Kempele
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.