Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
Maa on saanut uuden ulkoasiainministerin. Vaihdos tapahtui hyvin nopeasti. Sen pitääkin olla mahdollista juuri näin. Se on parlamentarismille ominainen piirre. Tasavallan presidenttiähän voidaan vaihtaa vain kerran kuudessa vuodessa - tapahtui mitä tahansa. Tämä eroavuus henkilöiden helpossa liikuteltavuudessa kallistuu parlamentarismin hyväksi. Korkeilla paikoilla henkilönvaihdokset täytyy todella - jos asianhaarat sitä vaativat - voida toteuttaa pikaisesti.
Jotain tässä silti mättää. Katsotaan, kuinka kaikki kävi.
Kun hallitusta ollaan vaihtamassa toiseen, eduskunta äänestää pääministeriehdokkaasta. Samalla se tosiasiassa, vaikkei tämä olekaan muodollisesti äänestykseen kohteena, äänestää myös hallitusohjelman pääsuunnasta ja ministerilistasta joka on sovittu. Pääministeriehdokas on ollut keskeisessä asemassa siitä neuvoteltaessa. Tasavallan presidentti nimittää pääministerin sen mukaan kuin eduskunta on päättänyt ja muut ministerit pääministerin ehdotuksen mukaisesti.
Entä yksittäisen ministerin vaihtaminen hallituksessa kesken kaiken? Sekin tapahtuu pääministerin ehdotuksen mukaan, mutta sitä ei edellä eduskunnan äänestys. Ministeri voidaan vaihtaa toiseen vastoin tahtoaankin. Monipuoluehallituksessa tietysti täytyy olla käsillä myös asianomaisen puolueen suostumus. Aloite voi tulla siltä tai pääministeriltä.
Mutta mikä on marssijärjestys näissä tapauksissa?
Tarkoitus ei voinut olla siirryttäessä nykyiseen järjestelmään taata hallitusryhmille ehdoton oikeus määrätä kohdallaan henkilöistä aivan loppuun saakka. Kun ministerit nimitetään pääministerin ehdotuksesta, tehtävä avaa pääministerille mahdollisuuden keskusteluun.
Sanomalehdet kertoivat, että kokoomuspuolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen, tehtyään päätöksensä Ilkka Kanervan korvaamisesta Alexander Stubbilla, informoi ratkaisustaan pääministeri Matti Vanhasta. Jos se oli pelkästään tapahtuneen ratkaisun tiedoksianto, jää miettimään, onko tämä hyvä linja.
Onko paikallaan, että pääministeri jättää ulkoasiainministerin henkilön tykkänään hallituksensa kakkospuolueen ratkaistavaksi?
Alexander Stubb tunnetaan määrätietoisesti toimivana ja ulospäin suuntautuneena henkilönä, jolla on Euroopan unionin asiat oikein hyvin hallussaan. Hän puoltaa innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyttä, ja tämä linja on jotain muuta kuin hallituksen ohjelmaan on kirjoitettu.
Stubb tulee Suomen politiikkaan mukaan ensimmäistä kertaa. Hän ei ole ollut kansanedustaja, ja siitähän ei nouse muodollista estettä ministeriksi nimittämiselle. Hän on ollut Euroopan parlamentin jäsen pitkään - mutta se ei asiallisesti korvaa Suomen eduskunnan jäsenyyttä. Kylmä tosiasia on, ettei Stubb kokemuksensa perusteella tunne Suomen politiikkaa. Yksi hänen harhaiskujaan tällä suunnalla on ollut kenraali Gustav Hägglundin tarjoaminen presidenttiehdokkaaksi. Niin suomalainen kuin onkin, Stubb tulee monessakin mielessä ulkoa tähän kenttään.
Meillä on ennakkotapaus. Se on Martti Ahtisaari, joka temmattiin pitkällisen ulkomaanedustuskarriäärin jälkeen tasavallan presidentiksi. Joidenkin arvoiden mukaan hän käyttäytyi Suomen politiikassa - anteeksi nyt, vertaus ei ole henkilökohtainen - kuin elefantti lasikaapissa. Hänen eräät vaalitoiminnan aikana esittämänsä lausunnot eivät oikein käyneet yhteen sen kanssa, mitä hän astuttuaan presidentin toimeen esitti. Pääministeri Paavo Lipponen yritti aluksi olla vastahangassa, mutta taipui sitten Ahtisaaren vaatimaan käytäntöön tavalla, joka oli pehmeästi sanottuna ulkovaltiosääntöinen.
Ilkka Kanerva näyttää lehtitietojen mukaan sopeuttaneen toimintansa ministerinä siihen ulkopoliittiseen linjaan, joka sovittiin hallitusta muodostettaessa. Hän ei kai aiheuttanut pääministerille vaivaa tässä suhteessa - toisin kuin ehkä puolustusministeri Häkämies. Tämän Washingtonin-puheestahan pääministeri selvisi selittämällä, että puolustusministerilläkin on sananvapautensa.
Alexander Stubbista ei tiedetä mitä tapahtuu. Hän on vakuuttanut noudattavansa hallitusohjelmaa, mutta vasta myöhemmin nähdään miten sen laita käytännössä on. Joku puhuu kävelevästä aikapommista.
Suomessa on kolme henkilöä, joilla kansainvälisissä suhteissa on niin sanottu asemavaltuus. Nämä ovat tasavallan presidentti, pääministeri ja ulkoasiainministeri. Jokaisella näistä kolmesta on siis jo pelkästään asemansa nojalla valtuus esittää lausuntoja ja kannanottoja, joita toisten valtioiden edustajilla on oikeus pitää Suomen valtion ja sen hallituksen puolesta esitettyinä.
Ulkoasiainministerin henkilöstä päättäminen ei siis ole mikään läpihuutojuttu, joka kuuluu aivan yksin hallituksen kakkospuolueen puheenjohtajalle.Tasavallan presidenttiä ei tässä kylläkään pidä kutsua apuun, se on mennyttä maailmaa. Mutta pääministerillä, jolle jo nykyisessä jäjestelmässä on uskottu merkittävä osavastuu maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, olettaisi olevan neuvottelun paikka tuossa henkilöasiassa.
Ilkka Kanerva ei kaatunut viranhoidossaan tekemiensä virheiden vuoksi.
Mihin Alexander Stubb voisi kaatua? Hänen kohtalonkysymyksensä on, ymmärtääkö hän kotimaan politiikkaa tarpeeksi. Osaako hän varoa antamasta, julkisesti tai suljetuissa kabineteissa, lausuntoja, joita pääministeri ei lopultakaan saata hyväksyä? Ehkä on sellainenkin raja, jonka ylittämistä ei voi puoltaa sillä, että myös ulkoministerillä on sananvapautensa.
Mutta kaatuisiko Stubb siihenkään, jos kaikki on kiinni vain kokoomuksen puheenjohtajasta? Seuraavien vaalien jälkeen sitten nähtäisiin, palaako Stubb Brysseliin tai Luxiin ja kokoomus oppositioon.