Oulun kaupunginteatteri: Elämän musiikki. Andreï Makinen romaanin pohjalta dramatisoinut Jussi Helminen. Ohjaus Jussi Helminen ja Arja Pettersson. Lavastus ja puvut Reija Hirvikoski. Valaistusmestari Mika Ryynänen. Äänimestari Jukka Lappalainen. Pianisti Jussi Heikkilä. Rooleissa: Risto Tuorila, Janne Raudaskoski, Tuula Väänänen. Pieni näyttämö 6.10.
Teatterikartalla Oulu on nyt polttopisteessä ja intensiivisessä seurannassa: miten ohjaajavieraat Jussi Helminen ja Arja Pettersson onnistuvat kääntämään riipaisevan ja ankaran kauniin Elämän musiikin teatteriksi.
Tarjolla on harvinaista herkkua: venäläis-ranskalaisen kirjailijan Andreï Makinen romaanin näyttämöversion maailman kantaesitys.
Elämän musiikki on kertomus miehestä, jonka elämälle Stalin ja Hitlerkin antavat ihan uudet nuotit.
Elämän musiikki on rakenteeltaan haastava. Tarina on päähenkilön Aleksei Bergin (Risto Tuorila) muistelua, takaumaa, jonka aikajana on lähes koko hänen elämänsä pituinen ja joka liikkuu maantieteellisesti laajasti suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa ja aina Salzburgiin ja Wieniin saakka.
Kertomus leikkautuu välillä nykyhetkeen, jossa istutaan Moskovan-junassa. Berg keskustelee romaanin minäkertojan kanssa.
Minäkertojalla on näytelmässä nimi Andrei ja ammatti kirjailija. Hänet on siis paikannettu Andreï Makinen alter egoksi, omakuvaksi. Andreita esittää Janne Raudaskoski.
Muutenkin dramatisoija Jussi Helminen on ottanut romaanin vahvasti ja taidokkaasti hyppysiinsä. Hän on löytänyt Makinen sävelen ja muuttaa löytönsä yhdessä ohjaajaparinsa Arja Petterssonin kanssa ääniksi, musiikiksi, kuviksi, kohtauksiksi.
Toteutus on visuaalisesti vaikuttava, kekseliäs, tiivis ja ekonominen. Se on kuin sarjakuva, jossa koko sanoma ei ole puhekuplassa vaan tapahtumat imevät merkityksiä ympärille piirretyistä yksityiskohdista ja näyistä.
Elämän musiikki soi Helminen, Pettersson ja äänimestari Jukka Lappalainen täyttävät sen värisyttävän tyylikkäästi venäläisten klassikkosäveltäjien ja hallittujen äänitehosteiden musiikilla.
Äänet ovat draaman jatke: venäjäksi annetut kuulutukset, päiden yllä jyrisevä ilmahyökkäys, preparoidun pianon kilkahdukset. Kasvottoman väkivallan olemus kiteytyy kuulokuvassa, kuinka kyydittäjien aseinaan käyttämät hiekkasäkit tömähtävät ihmisruumista vasten.
Elämän musiikkia kannattaa herkistyä kuuntelemaan. Tietysti myös Makinen kieltä ja ajatuksia: kuinka oikullisesti ja säälimättömästi elämä pelaa paradokseilla.
Esitys on musiikkia korville ja silmille valaistusmestari Mika Ryynäsen ilmeisesti yhdessä lavastaja Reija Hirvikosken kanssa rakentamien hivelevän kauniiden valotilanteiden ja kuvaefektien ansiosta.
Kuningasidea on tuoda tarinaan pianisti Jussi Heikkilä, joka soittaa Stalinin päähenkilöltä ryöstämää musiikkia. Musiikin läsnäoloa olisi voinut vieläkin enemmän korostaa. Valitettavasti nurkkaan sijoitettua pianistia ei näe aivan kaikilta istuimilta.
Aleksei Berg on ensikonserttiinsa valmistautuva nuori pianisti, jolta Stalin eliminoi uran ja vanhemmat. Hänestä tulee pakolainen ja sotilas, jolla on kuolleelta varastettu identiteetti. Aleksei Berg muuttuu Sergei Maltseviksi eikä tunne itseään.
Reija Hirvikosken lavastus ilmentää esityksen kantavaa ideaa pirstaleisuudesta, haavoittuvuudesta ja rikkinäisyydestä. Näyttämölava on haljennut kolmeen osaan. Aaltopahvilla päällystettyjen palojen väliin jää rotkoja ja kuiluja, joista saa teitä, piilopaikkoja, juoksuhautoja.
Se on myös päähenkilön sielun tila: Aleksei Bergin elämä on sirpaleina.
Päähenkilöä esittävä Risto Tuorila on vakavamielinen homo sovieticus. Hän tekee roolin vankasti ja kiihkoilematta. Tuorilalle on jätetty erittäin vähän aikaa ja tilaa kuvata päähenkilön tunteita: viiltävää pakokauhua, jäätävää pelkoa ja epätoivoista rakkautta. Siksi hän ei yllä liikuttamaan tunteita yhtä voimakkaasti kuin lukukokemuksena.
Näyttelijät Janne Raudaskoski ja Tuula Väänänen tekevät molemmat virtuoosisesti yli kymmenen roolia lyhyillä siirtymillä. Psykofyysistä notkeutta löytyy kummaltakin. Etenkin Väänänen on kerrassaan uskomaton venyjä siankasvoisesta pojasta lastaan hautaavaan naiseen. Hän tiristelisi sydänjuuria tuntuvasti, jos olisi enemmän aikaa.
Näytelmä on niin kansoitettu, että on vaikea uskoa sitä kolmen näyttelijän urakaksi. Lisänä on neljä venyvää avustajanäyttelijää.
Kun romaani on puristettu kahteen tuntiin, tarinaa joudutaan kiiruhtamaan, juoksuttamaan. Jos ei ole lukenut Makinen romaania, kärryillä pysyminen vaatii intensiivistä katselua ja kuuntelua.
Elämän musiikki on helmi pienen näyttämön ohjelmistossa.