Aleksandrian kirjasto oli ajanlaskumme alussa maailman suurin kirjasto. Egyptin hallitsija Ptolemaios halusi perustaa laitoksen, joka tarjoaisi Aleksandrian tutkijoiden käyttöön kaiken tuolloin saatavissa olleen olennaisen tiedon.
Jos nyt haluttaisiin kerätä yhteen paikkaan "kaikki olennainen tieto", voisivat arkkitehdit olla ihmeissään urakan laajuudesta. Arkkitehtien onneksi tai onnettomuudeksi tällaisesta urakasta ei ole pelkoa -- tieteen tulokset ovat hajallaan maailmalla, eikä kenelläkään ole mitään aikomusta koota niitä yhteen.
Kaikkia tilanne ei suinkaan miellytä. Tiedelehti Nature tarttui aiheeseen syksyllä muutaman artikkelin ja pääkirjoituksen voimin. Otsikolla "Aineiston häpeällinen laiminlyönti" julkaistu pääkirjoitus keskittyi lähinnä tutkijoiden keräämien aineistojen säilyttämiseen ja käyttämiseen.
Tieteenteossa puhutaan paljon poikkitieteellisyydestä, erilaisten tutkimustietojen yhdistelemisen hyödyllisyydestä ja aineistojen luovasta yhteiskäytöstä uusien tieteellisten löytöjen edistäjänä. Tämä on kuitenkin pitkälti pelkkää utopiaa, sillä ei ole mitään menetelmää tai yhteistä käytäntöä tiedon kokoamiseen ja jakamiseen.
Open access ei siis ole arkipäivää tieteen maailmassa. Monet tutkimusryhmät tietysti varjelevat omia aineistojaan, ja haluavat hyödyntää niitä jatkossa itse. Osaan aineistoista liittyy patentteja tai liikesalaisuuksia koskevia salassapitointressejä.
Silti on hämmästyttävää, kuinka vähän tieteessä on laajoja ja avoimia aineistopankkeja. Hyvä esimerkki on lista Maapallon eliöistä. Sellaista ei nimittäin ole. Maailmasta tunnetaan noin 1,8 miljoonaa eliölajia, mutta mistään ei löydy kattavaa luetteloa näistä.
Yrityksiä on toki ollut. Suomikin on mukana maailmanlaajuisesti toimivassa GBIF-verkostossa (Global Biodiversity Information Facility). Sen suosituksena on, että kaikki biodiversiteettiä koskeva havainto-, seuranta-, ja kokoelma-aineisto tulisi saattaa yhteiskäyttöön.
GBIF kuvaa hyvin tämäntapaisten voimainponnistusten laajuutta. Ohjelman valmistelu alkoi kansainvälisellä tasolla jo vuonna 1996, toteuttamisesta päätettiin vuonna 2000 ja Suomi liittyi mukaan vuonna 2002. Silti toukokuussa 2009 lajitietokannoissa eivät olleet mukana edes kaikkien suomalaisten yliopistojen tiedot. Hidasta, niin hidasta.
Verovelvollinen kansalainen voisi odottaa, että edes hänen kustantamansa tutkimukset arkistoitaisiin asiallisesti. Harvoin arkistoidaan. Tilannetta kuvaa hyvin yksi poiminta Kansalliskirjaston julkaiseman Tietolinja-verkkolehden artikkelista: "Muutamassa vuodessa tilanne on kehittynyt siten, että lähes kaikilla yliopistoilla ja myös monilla tutkimuslaitoksilla on jo olemassa ainakin jonkinlainen julkaisuarkisto." Tuo lause on kirjoitettu vuonna 2008!
Uuden Aleksandrian kirjaston ei tarvitsisi olla fyysinen paikka. Loogisin ratkaisu tiedon kokoamiseen on nykyään tietysti internet. Esteitä tällaisen hankkeen tiellä on silti monenlaisia.
Tieteellisten artikkelien arkistoimista hidastaa muun muassa se, että useimmat tieteelliset lehdet toimivat kaupalliselta pohjalta. Niiden lukeminen netissäkin onnistuu vain tilaajille. Myös avoimuutta peräänkuuluttava Nature kuuluu tähän sarjaan.
Jotkin lehdet antavat sisältönsä vapaasti luettavaksi verkkoon muutaman vuoden viiveellä. Tämä on tietysti parempi vaihtoehto kuin ikuinen tiedon pimittäminen, ja lehtien valmiit nettiversiot voisivat toimia julkaisuarkistojen pohjana. Toisaalta, kuka haluaa mennä kirjastoon lukemaan vanhoja lehtiä?
**
Birdlife järjestää loppukuusta jälleen pihabongaustapahtuman. Suomalaisten luontosuhteesta kertoo jotain se, että viime vuonnakin 15?000 ihmistä laski tunnin pakkasessa aivan tavallisia lintuja.