Jäähallin ovet käyvät molempiin suuntiin - sisään ja ulos - mutta miehet pysähtyvät paikoilleen.
"Kato, Matti, perhana! Vieläkö nää muistat", Oulaisten liikuntapaikkojen hoitaja Tapio Jääskelä virnistää leveästi.
Ja tottahan toki Matti muistaa. Kärppien päävalmentaja Matti Alatalo asui täällä, Oulaisissa, elämänsä ensimmäiset kaksi vuosikymmentä.
Tänään Alatalo on kuuluisin Oulaisista lähtenyt henkilö. Kärppien päävalmentaja on tuttu kasvo ympäri Suomea ja varsinkin 8 000 asukkaan pikkukaupungissa omasta ollaan ylpeitä.
Jääskelä nostaa lippalakkiaan ylöspäin ja virnistää vielä leveämmin. Mieleen tulee pesäpallomuisto jostain kaukaa.
"Muistatko, kun Lehtikankaan Saukki oli lähtenyt jonnekin yleisurheilukisoihin ja Kankaan Mikko määräsi sinut lukkariksi. Sinä olit sitten pelipäivän aamuna seitsemältä kentällä lautasen ääressä: pitäähän sitä harjoitella", Jääskelä hörähtää.
Tällaista se parhaimmillaan on. Vuosikymmenet kuluvat, mutta lapsuus ja nuoruus pysyvät aina ihmeellisen kirkkaina välähdyksinä mielessä.
Ja kotikaupungissa tutulle puhutaan kuin tutulle, ei niin kuin Kärppien päävalmentajalle. Jääskelä kertoo metsästysreissustaan, kuinka parvi lähes valmiita paisteja lensi yläpuolelta.
"Siinä, kuule, sydän läpätti niin kuin sian saparo."
Kotitalon lumous
Silloin, kun Alatalo eli lapsuuttaan 1960-luvulla ja nuoruuttaan seuraavalla vuosikymmenellä, Oulainen oli vielä kauppala. Pienen ihmisen pieni maailma oli lähiympäristö ja sen antamat virikkeet.
Se, miten Alatalosta on tullut urheilumies, ei ole yllättävää. Ouluntien varressa on 1950-luvulla rakennettu puutalo, ja kivenheiton päässä talosta on urheilukenttä.
Matti-pojan oli helppo pinkaista töyräältä alas kentälle. Tai sitoa talvella luistimet jalkaan jo kodin lämmössä.
"Tästä me hipsimme läpi tupet luistimissa", Alatalo raottaa pensaita.
Nyt puutalon pihamaalla puuhastelee 2000-luvun perhe. Kirsi Vierimaa viettää iltapäivää lastensa Iidan ja Eetun kanssa. Pian seuraan liittyy myös 11-vuotias Aleksi.
Kappas vain, Vierimaalle ei olekaan yllätys, kun Alatalo ilmestyy luvan saatuaan pihapiiriin. On kuulemma ollut puhetta miehen kanssa, kuka tässä talossa on aikoinaan asunut.
Nämä talot ja tienhaarat ovat säilyneet mielessä.
"Leskelät, Kytölät, Jalkaset", kärppävalmentaja viittoo pohjoisen suuntaan.
Siitä on jo 38 vuotta, kun Alatalo on viimeksi käynyt kotitalossaan. Nostalgiaryöppyä seuraa kaino kysymys.
"Tekisi mieli kurkistaa sisälle. Onkohan se mitenkään mahdollista."
Kyllä vain. Sisällä on rappujen vieressä samat paneelit, ja muutakin tuttua löytyy.
"Sisarukset ovat ihmeissään, kun kerron, missä olen päässyt käymään", mies innostuu.
Pitkä matka Kärppiin
Palataan takaisin menneeseen ja Oulaisten urheilukentälle. Alatalon sisarusparven nuorin touhusi kaikkea mahdollista: pelasi pallopelejä laidasta laitaan ja harrasti muitakin lajeja.
Jääkiekossa omatoimisuus oli kaiken a ja o.
"1970-luvulla pelasimme pari vuotta keskenämme muiden kuntien joukkueita vastaan. Jäädytimme itse kentät, keräsimme talkoilla rahaa... kirjurit otteluihin löytyivät tyttöporukoista. Tulimme koulusta suoraan kentälle ja olimme siihen asti, kun valot sammuivat."
Vaikka urheilukentältä on tasan sata kilometriä Ouluun, oli Kärppiin matkaa äärettömän tuntuisesti - niin pitkästi, että Oulaisten luonnonjäällä tuskin uskallettiin edes unelmoida suurkaupungin kuuluisassa joukkueessa pelaamisesta.
"Kyllä se kuilu oli suurempi kuin nykypäivänä", Alatalo sanoo.
Käydään katsomassa, miltä näyttää Oulaisten urheilukentän huoltorakennus 2000-luvulla. Pientä remonttia lukuun ottamatta rakennuksen sisälle meneminen on kuin paluu yli kolme vuosikymmentä taaksepäin.
"Tässä oli punttisali, tässä meidän pukuhuone, tässä teroitettiin luistimet, tuossa on muuten alkuperäinen ovi", valmentaja muistaa elävästi.
Kiekkojoukkueen pojat puuhastelivat siis keskenään, ja nuoruus oli voimavara. Niinpä alle 18-vuotias Alatalokin oli oman ikäistensä pelaajavalmentajana ja - totta vieköön - Oulaisten Huiman jääkiekkojaoston puheenjohtaja.
Mutta innokkuus vaatii rinnalleen kokemusta.
"Kenttämestari, Korkiakosken Tauno, asui tässä rakennuksessa. Hän oli meille pikkupojille ja keskenkasvuisille tärkeä apu. Ilman häntä emme olisi pärjänneet."
Katto pään päällä
Onko tämä sittenkään tarina pelkästään Kärppien päävalmentajan lapsuusvuosista? Olisiko tämä yhtä lailla kuva menneiden aikojen pojankoltiaisista, niistä joille urheilukenttä oli toinen koti ja urheilu normaalia ajanviettoa?
Alatalo seisoo uudella vuosituhannella rakennetun Oulaisten jäähallin yläparvella ja katsoo alas kaukaloon.
"Onpa kerta kaikkiaan hieno halli. Perhana, jos meikäläisillä olisi ollut tällaiset olosuhteet. Kyllä pitää olla kateellinen tämän päivän lapsille. Emme me olisi edes voineet kuvitella, että syyskuussa voi pelata jääkiekkoa."
"Toivottavasti lapset ja nuoret osaavat olla tyytyväisiä."
Puhe ei ole katkeraa, sillä kiekkomies on vilpittömästi innoissaan suomalaisesta halliverkostosta. Nykypäivän oulaistelaisella juniorilla on täysi lupa unelmoida Kärppiin tai pidemmällekin pääsemisestä; kysykää vaikka Kalajoen Jussi Jokiselta tai Suomussalmen Janne Pesoselta.
Mutta ei luonnonjään muisteleminen ole pelkkää nostalgian mukanaan tuomaa hekumaa. Siinä oli jotain vilpitöntä, kun kaukalon laidalle korokkeeksi paakkuuntuneen lumen päälle nousi jopa tuhatkunta ihmistä, pakkanen paukkui ja Oulaisten Huima kohtasi Haapaveden Urheilijat.
Ja taklaustilanteessa katsojien piti ottaa askel taaksepäin, etteivät pudonneet sekaan jäälle.
Kysykää vaikka Haapaveden Juha Junnolta tai Oulaisten Matti Alatalolta.
Luonnonjäästä sitä on Kärppiäkin rakennettu.