Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Tarinan mukaan ihminen sai aikojen alussa elämäniäkseen 25 vuotta muiden luotujen lailla. Tyytymätön ihminen ahnehti kuitenkin elinvuosia lisää ja lopulta luoja armahti: toiset 25 vuotta otettiin hevoselta ja siksipä ihmisen kohtaloksi tuli 25-50-vuotiaana raataa kuin hevonen. Kun tämäkään ei riittänyt, ihminen sai vielä 25 vuotta koiralta - ja haukkua räköttää 50-75-vuotiaana koiran tavoin kaikkea maan ja taivaan välillä. Viimeiset 25 vuotta otettiin apinalta, mistä palkinnoksi 75-100-vuotiasta ihmistä pilkataan kuin tyhmää apinaa.
Tarinan ikävaiheista erityisen kiinnostava on koiraikä, sattuneesta syystä. Jokainen koiraikäinen kai tunnistaa taipumuksensa ja tietää syytkin: kertynyt elämänkokemus ja vuosien avartama perspektiivi suorastaan pakottavat ja rapistuva ruumiinkunto yhdessä pehmenevän älyn kanssa kiirehtivät meitä valaisemaan viisaudellamme nuorempien sukupolvien korpivaellusta ymmärtämättömyyden hämärässä. Helmien heittelyä sioillehan se useimmiten on, mutta minkä teet: noblesse oblige, (ikä)aateluus velvoittaa.
Koiraikä on kiehtonut myös brittiläistä televisioyhtiötä, jonka "Mariseva joukko"-ohjelmassa varttuneet kansalaiset purkavat tuntojaan ympäristöään ja itseään kohtaan. Ohjelmaidea rantautunee pian Suomeenkin, siinä määrin suosittu se on ollut.
Yksi koiraikäisten ikuinen puheenaihe on kautta aikain ja kaikkialla ollut nuorison holtiton käytös ja yhteiskunnan moraalinen rappio. Jokainen aikakausi on löytänyt aiheen edestään. Asiaan kuuluu, että kaikki vuorollaan ovat pitäneet oman aikansa ilmiöitä historiallisesti ainutlaatuisina perikadon ennusmerkkeinä.
Kaiken tämän uhallakin on silti sanottava, että ihmisten käytöksessä on havaittu kaikkialla niin sanotussa kehittyneessä länsimaailmassa siinä määrin koko yhteisöllistä elämää uhkaavia muutoksia, ettei ongelma enää ole olankohautuksin siirrettävissä opettajien ja poliisin entuudestaan rasitetuille harteille. Väkivalta, sotkeminen ja piittaamattomus ovat siinä määrin huolestuttavasti yleistyneitä, että esimerkiksi brittihallitus on jo ehtinyt ottaa asian vakavasti poliittiselle agendalle. Kuvaavaa on, että samat teemat ovat näkyvästi esillä myös brittiläisessä laatulehdistössä.
Aina on ollut rikollisia, on tapeltu, sotkettu, oltu piittaamattomia ja päihdytty, mutta jonkinlaisen kohtuuden ja tolkun rajoissa: rosvot, juopot ja kunnon ihmiset ovat tienneet paikkansa, pahantekijät on rangaistuksin ja häpeän avulla pidetty jotenkuten kurissa, lapset ovat leikkineet eivätkä tappaneet, nuoriso on tehtävälleen uskollisena kapinoinut muttei heitellyt polttopulloilla poliiseja eikä turmellut yhteisiä paikkoja, ja vanhemmat ihmiset ovat roolinsa mukaisesti komentaneet ja kantaneet vastuuta.
Nyt kaikki roolit, mallit ja niiden mukaiset odotukset ovat menneet sekaisin ja jälki on sen mukaista. Ei tarvitse kuin ihmetellä roskavuorilla tuhottuja puistoja, rikottuja pulloja, maalisotkuin tärveltyjä graniittiseiniä, julkisilla paikoilla häiriköiviä huumehörhöjä tai raavaita suomalaisia miehiä, jotka kerjäävät (!) lantteja pelokkailta vanhuksilta turmiollisiin juopontarpeisiinsa.
Kuvaan kuuluu, että muiden kustannuksella kaupunkiympäristöä itsetuntoisesti terrorisoivalle vähemmistölle nousee puolustajia heti, jos joku rohkenee asiaan puuttua. Tagit ja graffitit ovat rikollisen kulttuurivandalismin sijasta luovaa taidetta, puistojen roskaaminen on pakkausteollisuuden vika, narkkareilla ja juopoilla on muka ihmisoikeuksia ja sen mukaisesti vapaus saastata örvellyksellään julkisia paikkoja ja kokonaisia asuintaloja, yksityisen omistusoikeuden pyhyys suojelee muita tappaneiden hurjastelijoiden autojen pakkoluovutusta valtiolle ja niin edelleen. Kaiken kukkuraksi rikolliset, joita on estetty salakuljettamasta huumeita vankilaan, kehtaavat hakea valtiolta vahingonkorvauksia liiketoimiensa häirinnästä ja vastaavasti vartijat tuomitaan velvollisuuksiensa täyttämisestä rangaistuksiin - eikä kysymys ole huonosta vitsistä.
On hyvä kysymys, mitä tällaisten ilmiöiden takana on? Valistunut arvaus voisi liittää piittaamattomuuden, itsekkyyden ja väkivallan läpimurron koko yhteiskuntailmaston ja talousdynamiikan muutoksiin, jotka ovat nostaneet sankareiksi ahneimmat konnat ja häikäilemättömimmät voitontavoittelijat - olivatpa he sitten yritysjohtajia, urheilijoita tai niin sanottuja taiteilijoita, jollaisiksi kai melusaasteellaan maailmaa tuhoavat miljardööri-rocktähdetkin luetaan. Kun kaikista ei ole pankin perustajiksi, ryhdytään edes pankinryöstäjiksi, ja kun kaikista ei tule rocktähtiä, vedetään edes huumeita.
Ylikorostunut käsitys yksilöiden oikeuksista ja yhteiskunnan velvollisuuksista on pitänyt huolen lopusta. Kun nuoriso- ja raittiusseurat ja työväenyhdistykset sata vuotta sitten rakensivat hiellä ja vaivalla omat talonsa kokoontumistiloikseen, äänekäs nuorisoryhmä katsoo nykyään oikeudekseen vallata ja vaatia muiden rakennuksia käyttöönsä - mikä huikea ero mentaliteetissa ja mikä järkyttävä kuilu sivistysharrastuksiin omistautuneiden työväentalojen ja likaisiksi huumeluoliksi usein muuttuvien vallattujen talojen käyttötarkoituksissa!
Suomessa olisi jo aika seurata brittiesimerkkiä ja käynnistää kamppailu roskaväen diktatuurin kumoamiseksi. Se ei ole pelkkä poliisitoimi, mutta ensi vaiheessa paljolti sitäkin. Esivalta ei ole turhan takia miekalla varustettu, kansaa on puolustettava pahantekijäin ylivallalta.