Eurooppa elää jatkuvan matalapaineen osakeskuksessa. Lause on tuttu monesta säätiedotuksesta tältä kesältä. Asiassa piilee totuus sekä sään että talouden osalta.
Kaiken vakuus- ja takuukeskustelun sekamelskassa suomalaisistakin tuntuu, että elämme matalapaineessa, vaikka olemme leiviskämme hoitaneetkin. Joudumme pitelemään jo omastammekin kiinni. Jopa eduskunta on kutsuttu koolle puimaan lausetta, missä erityisesti espanjalaiset pankit kysyvät: ”Alakko nää mua?”
Suomi on pyrkinyt olemaan sitoutunut maa myös taloudenpidossa muita euromaita kohtaan. Olemme noudattaneet määräyksiä viimeisen päälle.
Näkymä elämän todellisuudesta on alkanut kirkastua. Kun pelastettavien maiden oma kansa rähäköi kaduilla tehtäviä säästöjä vastaan, suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten sitoutuneita meidän tulisi olla tukeemme.
Euroopan talouskeskustelussa olemme jatkuvasti viitanneet Etelä-Euroopan maiden omaisuuteen ja varallisuuteen. Omaammekin on arvotettu siinä suhteessa, mihin panttimme riittävät.
Varallisuuserot ovat jakaja ja samalla tekijä, joka laukaisee monia kaaoksia yhteiskunnassa.
Peilataanpa talousnäkymää suuren ajattelijan näkemänä. Platonin mukaan kukaan yhteiskunnassa elävistä ei saisi olla enempää kuin neljä kertaa niin rikas kuin saman yhteiskunnan köyhin jäsen. Puhutaan siis yhteiskunnan vakaudesta.
Päteekö Platonin kaava yhteiskunnan varallisuusrakenteissa ensin Suomen sisällä, seuraavaksi tarkastellen EU-maiden kesken ja lopuksi maailman talousvyöhykkeiden kesken?
Jos yhtälöt ovat sopusoinnussa, ei pitäisi olla hätää. Vaikka positiivinen olenkin, en ole kuullut Suomen tukijatkumossa eräpäivää, ja siksi pohjatonta kaivoa on hyödytöntä täyttää. Suomi voi antaa noin kahden prosentin tukisummansa korvikkeeksi asiantuntija-apua talouden hoidossa ontuville maille. Menee varmasti siihen tarkoitukseen, mihin olemme apumme tarkoittaneet.
Näkymä jostakin yhteisestä on omasta mielestänikin tärkeää, mutta se on otettava käyttöön silloin, kun toisen havaitaan olevan hädässä. Holtittomuus, ja vielä niin monen maan, ei ole peruste juosta sammutusämpäreitten kanssa.
Pohjimmiltaan nyt käytävä keskustelu pitäisi käydä valuuttakisakeskusteluna, mutta myös maailman talousvyöhykkeitten olemassaolosta.
Mikä pekka jää euromaiden taskuun? Amerikkalaiset, aasialaiset ja venäläiset isoina mahteina pärjäävät suuruudella, massalla ja sitä kautta kasvulla. Luonnonvarojakin heiltä löytyy.
Ketteryys ja joustavuus palkitaan tehokkuudella ja tuottavuudella, missä euromailla olisi sijansa. Lusmuilu ei kuulu tähän joukkoon.
Pahnanpohjimmainen kysymys on, voiko Euroopan unioni olla koskaan sellainen konklaavi, joka kykenee kisaamaan omassa sarjassaan muita vastaan. Seuraava kysymys onkin suomalaisten esitettävä tukipäätöstensä kyljessä: Tuleeko tuelle koskaan loppua ja jos tulee, ketkä loppulaskun maksavat?
Naapurini pikkumies sai nimekseen Toivo Juhani. Se on erityisesti tälle ajalle naseva nimi. Meidän suomalaisten on oltava kansainvälisiä pilotteja. Monella alalla. Näyttäydyttävä maana ja kansana, jolla on aidosti rahkeita moneen. Näyttää toivon näköaloja, jos ne alkavat himmentyä. Upporikasta meidän ei kannata näytellä, ettei meistä tulisi rutiköyhiä.
Toivo on puoli elämää, välinpitämättömyys puoli kuolemaa.
Tarvitsemme toivojuhaneja. Ihmisiä, jotka tuntevat historiansa, mutta osaavat myös soluttautua ennalta arvaamattomiin tilanteisiin ajan vaatimalla tavalla. Ryhdikkäänä, mutta oppivaisena kansana meillä on pienuutemme lisäksi näyttöjä. Niiden arvoa ei kannata kaupitella ja lopulta myydä millä hinnalla hyvänsä.
Toivojuhanit tahtovat kehittää omaakin maatansa. Hei eivät ole valmiita maksamaan ylisukupolvisia talousvelkoja anonyymin talousvyöhykkeen pohjattomaan kassaan.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Raahesta.