Mielenterveysviikko 15.-22.11.
Kutsuva musta vesi, äkillinen mielijohde: hyppäänpä sillankaiteelta syvyyteen... Ei hätää, vastaavanlaisia pakkoajatuksia on lähes kaikilla. Joillekin ne ovat ongelma.
Metsästysharrastus on poissa laskuista, sillä pelkäisin lahtaavani vahingossa - vaikka sitten unissani - läheiseni ja itseni. Ja Linnanmäen maailmanpyörässä pelottaa, että saan hulluuskohtauksen ja hyppään hohottaen alas...
"Tai lapsi ryömii lattialla ja mieleen tulee ajatus, että voisin tulla hulluksi, napata tuon leipäveitsen ja puukottaa lapsen kuoliaaksi!" innostuu psykiatri Pekka Laine.
Niin juuri. Tai että astuisi sen lapsen päälle.
"Nuo ovat tyypillisiä pakkoneuroottisia, intrusiivisia eli tajuntaan tunkeutuvia ajatuksia", Laine diagnosoi. "Asioita, jotka ovat hirvittävän pelottavia ja hävettäviä, koska periaatteessa tietää, ettei niitä koskaan tekisi, mutta ei voi olla varsinaisesti varma."
Ilmiö on psykiatrille hyvin tuttu, koska se on hyvin yleinen: jonkin sortin pakkoajatuksia esiintyy 80-90 prosentilla ihmisistä. Suurimmalle osalle ne ovat vain kummia mielijohteita, jotka tulevat ja menevät ja saattavat jopa tavallaan huvittaa. Ja vaikka vähän ahdistaisikin, niin:
"Useimpia todennäköisesti auttaa se, että lehdessä lukee: Tämä on ihan normaalia."
Mutta jos vakuuttelu ei tehoa ja pelottavat mielikuvat muuttuvat päähänpinttymiksi, puhutaan pakko-oireisesta häiriöstä. Taudinkuvaan kuuluvat myös häiritsevät pakkotoiminnot: jopa tuntikausia kestävät hellan levyn tarkistamiset ynnä muut rituaalit, joilla pakkoajatuksia ja ahdistusta yritetään hallita.
"Pahinta on se, että ihmiset eivät tiedä, mistä on kyse ja pelkäävät tulevansa hulluiksi. Tärkeintä on saada tietää, että kyse on vaarattomasta pakko-oireesta", Laine sanoo.
Sen jälkeen apua on helpompi hakea. "Ja apua on tarjolla. Pakko-oireisille on oma terapiamuotonsa ja itsehoitokirjakin [Edna B. Foa & Reid Wilson: Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista]. Lisäksi on lääkitystä: tavalliset masennuslääkkeet pitempään ja vähän tavallista suurempina annoksina käytettyinä auttavat oireisiin."
Avun hakemista - ja ongelman tunnustamista - vaikeuttaa kuitenkin häpeä: pakko-oireet ovat psykiatrisista vaivoista kainostelluimpia, liittyväthän ne itse kunkin pahimpiin häpeänaiheisiin.
"Sitäkin voi pelätä, että tulee riisuneeksi itsensä alasti. Tai saisi erektion uimahallin miesten suihkussa."
Häpeää ruokkii myös pakkoajatuksista kärsivien luonne, joka on yleensä säntillinen ja täysijärkinen.
"Tällöin ristiriita näiden ajatusten ja arkiajattelun välillä on maksimaalisen suuri. Ihminen luulee olevansa salahullu, sellainen, joka ei ole vielä tullut kaapista ja tajunnut hirviömäisyyttään."
Ei häpeily tosin tiukkapipoisuutta vaadi. Laine kertoo esimerkin potilaasta, joka puhui avoimesti harhoistaan, huumeidenkäytöstään, varastelemisestaan ja muista tavallisesti hävettävistä asioista. "Vasta hoidon päätyttyä hän tunnusti, että hänellä on pakkoajatuksia äitinsä puukottamisesta. Koko oireistosta juuri nämä olivat niitä, joita hän ei halunnut kertoa edes pitkässä terapiasuhteessa."
Pakkoajatusten herättämä ahdistus pitää sisällään hämmentäviä kysymyksiä: Apua, haluanko tätä sittenkin oikeasti? Onko pelkoni pohjimmiltaan halua? Asuuko alitajunnassani itse piru?
Laineen käsityksen mukaan näin ei ole. "Pakkoajatus ei kuvasta alitajuista halua tappaa tai tehdä jotain muuta älytöntä, vaan kyseessä on ulkopuolelta tullut epävarmuustekijä."
Ja mikä se on? "Jos mentäisiin psykodynaamiseen taustaan, siinä voisi olla pikkulapsi, joka on tien reunalla ja mahdollisesti ryntäämässä tielle juuri kun sieltä tulee auto. Isä tai äiti, joka pelkää juuri tätä, antaa ymmärtää - ja tämä on tilanteen teatteri, joka on kasvattamalla sisäistynyt lapseen - että sun pitää olla nyt kunnolla tai sä saatat tehdä mitä tahansa."
Siis: mitä tahansa. Jatkuvan huolehtimisen seurauksena lapsi omaksuu epäluottamuksen omiin tekemisiinsä, aavistuksen käsittämättömästä vaarasta, joka uhkaa kontrollin vähänkin karatessa. Onnellisia ne huithapelien penskat, joiden ryntäilystä ei oteta pulttia.
"Lapsi jää pari kertaa auton alle ja oppii siitä. Mutta pakkoneuroottiset, pelokkaat, ahdistuneet vanhemmat luovat ilmapiirin, että vaikka me ollaan täällä Hailuodossa ja vaikka tuo on suljettu yksityistie, niin siitä huolimatta täytyy olla kauhean varovainen, ettei vain ryntäisi vahingossa tielle, koska saattaisihan olla, että jossakin tilanteessa sieltä voisi tulla auto."
Ja näin pakkoneuroottisuus periytyy mallioppimisen kautta (myös geneettisesti periytyvä ahdistuneisuustaipumus vaikuttaa asiaan). Mutta hei, ei huolta - ovathan pakkoajatukset vaarattomia... siis ovathan? Seuraa pakkoneuroottinen tarkistus: onko joku joskus sittenkin seonnut ja toteuttanut pakkoajatuksensa?
"Ei varmaankaan", Laine lohduttaa. "Pikemminkin pakkoneuroottinen persoonallisuus kuvastaa aika korkealle kehittynyttä psyykkistä rakennetta ja hankalaa, vahvaa estoisuutta. Tällaiset ihmiset kaikista pienimmällä todennäköisyydellä sekoavat tai tulevat psykoottisiksi."
Huh, janan toisessa päässä siis ollaan... mutta... riittääköhän sekään?
"Aivan. Ja seuraava kysymys on: Jos siinä porukassa on sittenkin joku, joka on tullut hulluksi, niin voiko se toistua? Tai voinko minä olla se ainoa poikkeus näistä kaikista? Tämä on tyypillistä pakko-oireista ajattelua: mikään ei riitä, mikään ei tuo turvallisuuden tunnetta, eivät ainakaan tilastolliset asiat - varmuuden pitäisi olla vielä suurempi. Mutta siihenkään ei voi luottaa."
