Talvisodan aattona liki 70 vuotta sitten kaato- ja uittotöitä tehnyt "jätkä" puki päällensä sotilaan tuntomerkit ja vaihtoi kirveen kivääriin. Suomalainen sotilaskansalainen vei tapansa ja tottumuksensa rintamaolosuhteisiin.
Sinne seurasi myös herraviha, joka ilmeni purnauksena, kritiikkinä ja halveksuntana esimerkiksi työnjohtoa kohtaan.
Herravihan tarkoituksena ei ollut yritys kumota valta-asetelmia ja ryhtyä vallankumoukselliseen toimintaan järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Sen tarkoituksena oli oman moraalisen ylemmyyden korostaminen sekä oman itsellisyyden korostaminen.
Ei innosta
Armeijan päällystö oli tottunut purnaukseen - tai ainakin ne, jotka olivat olleet tekemisissä asevelvollisten kanssa rauhan vuosina.
Suomalainen mies osasi purnauksestaan huolimatta tehdä työnsä ja oli valmis jopa uhraamaan henkensä sodan olosuhteissa. Purnaus ei siis hajottanut joukon yhtenäisyyttä.
Purnaus on tuttu ilmiö sotakirjallisuudessa: asevoiman arjesta on jäänyt Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lisäksi jälkipolville kaksi huomionarvoista Pentti Haanpään kirjoittamaa novellia: Kenttä ja kasarmi (1928) sekä Korpisotaa (1940).
Ensimmäinen kertoo turhautunutta tarinaa rauhan ajan kasarmikoulutuksesta.
Ei motivoi
Haanpää palveli 1920-luvun puolivälissä Karjalan kannaksella. Pataljoonan varusmiehet saapuivat pääasiassa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta, kaukana kotiseudultaan. Aikakauden uhkakuva ei tuntenut Keski-Suomen pohjoispuolelle kohdistettavaa hyökkäystä.
Rauhan aikainen varusmiespalvelus ei motivoinut Haanpäätä. Tuskin se motivoi muitakaan asevelvollisia, varsinkaan 1920-luvulla. Työväenluokkaisista taustoista ja ilman koulutuspohjaa tie reservin upseeriksi oli tukossa.
Upseeriksi koulutettiin lähinnä ylioppilaita. Käytännössä upseeriksi koulutettavat rekrytoitiin Etelä-Suomesta, joka korosti entisestään ajatusta herroista erilaisina "meistä".
Haanpää ei toisaalta kuvaa kielteisellä tavalla näitä kansalaissotilasarmeijan upseereita, koska hän näki erityisesti joukko-osaston savolais- ja karjalaistaustaisen päällystön sopimattomina tehtäviinsä rauhan aikaisessa armeijassa.
Ei kykene
Kenttä ja kasarmi -novellikokoelmasta pursuava herraviha juontaa juurensa ensisijaisesti 1920-luvun armeijaorganisaation kykenemättömyydestä hallinnoida suomalaiskansallisia erilaisuuksia, paikalliskulttuurien tuottamaa rikkautta.
Nykyään puhutaan suvaitsemattomuudesta.
Tuolloin oli kyse enemmänkin sietämättömyydestä, joka synnytti molemminpuolista vihaa.
Knut Pippingin väitöskirjassa Komppania pienoisyhteiskuntana (1947) esittämän purnauksen taustalla on samanlainen paikalliskulttuurien yhteentörmäys ja sen aiheuttama pysyvä luottamusvaje.
Armeija muuttui 1930-luvulle tultaessa, koska kansalaissotilaat olivat asettaneet paineita sen muuttumiselle. Siksi nuoremmat ikäluokat palvelivat aivan erilaisella motivaatiolla kuin Haanpään ikäluokan koulutuskokeiluihin alistetut soturit.
Ei pelota
Korpisotaa novelli havainnoi talvisodan Pohjois-Suomen rintaman hyökkäystaistelun päiviä. Se hyväksyttiin osaksi suomalaista talvisota-kuvaa, vaikka siinäkin esiintyi selkeää herravihaa.
Talvisodan sotilaallinen suorituskyky mahdollisti avoimen kritiikin ja jopa herravihan julkilausuman.
Aikaisemmin oli luultavasti pelätty, että kritiikki saa suuremmat siivet ja antaa mahdollisuuden vääränlaisen signaalin leviämiseen yhteiskuntaan, jossa eliitin pelkona oli seuraava verinen kapina.
Armeijan tehtävänä oli kansakunnan saattaminen kurinalaiseksi. Koululaitoksen piti sivistää alamainen kansalaissubjektiksi. Näitä perustehtäviä ei sallittu häirittävän, kansakunnan olemassaolo oli siitä riippuvainen.
Ei lämmitä
Talvisodassa herra ja jätkä taistelivat rinnakkain. Epäluulot häipyivät - ainakin toistaiseksi - palaten tosin uudestaan sodan pitkittymisen seurauksena.
Korpisotaa novellissa löytyy toisaalta uudenlaisia sotaherroja, jotka eivät lämmitä Haanpään mieltä.
Niitä ovat ruotsalaiset vapaaehtoiset, joita ei haluttu taistelemaan alueella, joka oli omistettu savotan jätkille. Se oli jätkien oma sota, jätkien oma kohtalo.
Näiden ruotsalaisvieraiden ei nähty kunnioittavan niitä tapoja, mihin alueella sukupolvia asuneet olivat sitoutuneet. Maa kuului heille, eikä vieraille herroille.
Kirjoittaja on upseeri, joka on julkaissut väitöskirjan Herrat, jätkät ja sotataito - kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla "talvisodan ihmeeksi" (SKS 2008).