Vie mennessäsi ja tuo tullessasi! Siinä oli vanhan kansan ohje maatalojen naisille ja tytöille. Sitten tuli automaatio, joka kevensi fyysisesti raskaita töitä. Naisten työt eivät silti ole vähentyneet, vaan modernisaatio on lisännyt niitä.
Siinä missä ennen pestiin pyykkiä kaksi kertaa vuodessa, pyörii pyykkikone monissa talouksissa parikin kertaa päivässä.
Vaikka itse pesuprosessi ei enää vaadi työtä, eivät muut työvaiheet kuten pyykin selvittely, lajittelu, kuivaus tai silitys ole kadonneet minnekään.
Astiat pestään joka käyttökerran jälkeen toisin kuin aikoina, jolloin puulusikka lipaistiin puhtaaksi ruokailun jäljen ja työnnettiin hirrenrakoon, odottamaan seuraavaa käyttökertaa.
Pyykinpesu on sattumoisin läheinen aihe, sillä taustalla on vuosikymmeniä jatkunut intohimoinen, lähes neuroottinen suhde. Täytyy tunnustaa, että vuosien varrella on tullut harjoitettua pyykinpesua sen kaikissa muodoissa käsinpesusta ja pulsaattorista automaattisiin rumpukoneisiin.
Paheeksi yltyneestä riippuvuudesta voi päästä irti, ilman pyykkilaastariakin.
Sairausloma muutama vuosi sitten pakotti hellittämään pyykkäystä, mutta ei hätää, sillä perheen toinen aikuinen otti pyykkisouvin huolekseen.
Jostain syytä pyykkikorille on nykyään turha mennä, sillä se on aina tyhjä. Jollakin muulla on nyt intohimoinen suhde pyykkäykseen.
Tekevät ja toimeliaat naiset ottavat herkästi arjen asiat kantaakseen.
Tunnette tyypin. Sen, joka aina uhrautuu ja joustaa, mutta ei silti saa arvostusta. Sen, joka tekee mieluummin itse kuin jää odottamaan, että toinen tekee aikanaan.
Naisihanne on pitkään ollut ahkera työntekijä, uuras kotipuurtaja, simpsakka, sorea ja urheilullinen äiti. Sellainen, josta mies ja lapset voivat olla ylpeitä. Luonnollisuus on valttia, mutta rupsahtaminen ei.
Roolimallien kasvatus alkaa varhain. Ruotsissa ja myös Suomessa on tutkittu päiväkotien sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Paikalle tuotiin videokamerat ja katsottiin mitä tapahtuu.
Tyttöjä palkittiin vastuullisuudesta ja tunnollisuudesta, mutta pojille sallittiin vapauksia, kannustettiin aktiivisuuteen ja oman tilan ottamiseen.
Tytöille puhuttiin paljon, mutta pojille annettiin lyhyitä käskyjä.
Kohtelu on kaikkea muuta kuin sukupuolineutraalia. Tytöt opetetaan pienestä pitäen äidin pikkuapulaisiksi ja pojat pikkupäsmäreiksi.
Aikuisina naisista kuoriutuu kilttejä kahvinkeittäjänaisia, jotka asettavat muiden tarpeet omiensa edelle. Äitiys vahvistaa ja velvoittaa opittua käytöspiirrettä entisestään.
Tämä näkyy työelämässä. Omasta työpanoksesta ei nosteta haloota, tyydytään, vaikkakin jupisten, miehiä pienempiin palkkoihin ja tehdään toinen työpäivä kotona.
Nöyryytykset käännetään vahvuuksiksi, oikeastaan muka ollaankin ihan tyytyväisiä. Vaatimattomuus kaunistaa ja ennen kaikkea, hyödyttää muita.
Kotitöitä ei ole pakko raataa tauotta. Kenelle se kuuluu, jos koti ei ole aina esittelykunnossa. Eiväthän kaikkensa työlleen uhraavat suomalaiset edes ehdi kyläillä.
Suomessa eletään vahvassa tasa-arvoharhassa. Muutaman naisen päätyminen politiikan johtopaikoille oikeuttaa epätasa-arvon kaikkialla muualla.
Ei siis mikään ihme, että segregaatiota työmarkkinoilla on vaikea purkaa.
Uhrautuminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Monesti riittää, että avaa suunsa ja sanoo sanottavansa. Iän mukanaan tuomia ihanuuksia on, että voi sanoa, mitä ajattelee, kun ei tarvitse miellyttää ketään. Itseään voi arvostaa monin tavoin.
Aloittakaa hyvät ihmiset siitä, että kun menette naimisiin, niin pidätte edes oma nimenne.