Helsinki Alussa ilmassa oli epävarmuutta. Kyllähän nämä lätkäjätkät tiedetään. Vai tiedetäänkö? Onko tässä vedätettävänä vai onko tämä totta?
Sitten tuli puhelu. ”Minä lähden, jos sinä lähdet. Jos sinä jäät, minäkin jään. 20 minuuttia aikaa päättää, sitten agentti soittaa.”
Piritta Kukkosen sydän löi tyhjää. Hetken ajan pää oli täysin tyhjä.
Joskus elämän suuret ratkaisut tehdään kuunnellen sitä, mitä sydän sanoo. Piritta Kukkonen päätti lähteä. Vaikka ei ollutkaan rakastunut jääkiekkoilijaan, vaan tavalliseen suomalaiseen mieheen – harvinaisen iloiseen tosin.
Työkuvioiden ja muun elämän järjestäminen vei kuusi viikkoa. Sitten nuori nainen lensi lätkäjätkänsä perässä Chicagoon.
”Tuskaiset kuusi viikkoa”, hän virnistää muistolle kesältä 2003.
Pariskunta oli tapaillut kuukauden – seurustelusta puhuminen olisi liioittelua. Harva tiesi koko virityksestä.
Se ainakin kävi selväksi, että tämä lätkäjätkä ei vedättänyt.
Melkein yhdeksän vuotta myöhemmin Piritta Kukkonen on juuri palannut Venäjältä, Magnitogorskista, jossa leijonapuolustaja Lasse Kukkosen pesue on viettänyt jo kaksi kautta.
Moni iso asia on muuttunut: pariskunta on mennyt naimisiin, saanut kaksi tytärtä – Vilma syntyi Chicagossa 2006 ja Moona Omskissa 2009 – rakentanut talon Kiimingin Tirinkylään ja kesäkodin Oulun Valkeisjärven rantaan. On kierretty maailmaa, miehestä on tullut maailmanmestari. Alussa oli vain kahden aikuisen ja neljän juoksulinjaisen greyhoundin ”vinttikoirauusioperhe”, yhteisen harrastuksen parissa tutustunut.
Salama-alun viitoittamana yhteiselämää on leimannut yksi asia: äkkilähdöt. Niistä on monta tarinaa. Kuten muutto Chicagosta Philadelphiaan toisella NHL-keikalla kaudella 2006–2007.
”Meillä oli kavereita käymässä ja olimme ravintolassa viettämässä iltaa. Juuri kun tilasimme ruokaa, Lasselle soitettiin, ehtisikö hän yhdeksän iltakoneeseen”, Piritta Kukkonen muistaa.
”Lasse sanoi, että no jos kuitenkin vasta aamukoneella. Mutta ei se illallinen maistunut oikein kenellekään sen jälkeen.”
Tai se, kun Kukkoset melkein muuttivat Sveitsiin.
”Lasse lähti Riikaan agenttinsa luo allekirjoittamaan sopimusta sveitsiläisen seuran kanssa. Minä pakkasin ja lensin lasten kanssa perässä, tarkoitus oli jatkaa sieltä suoraan Sveitsiin. Tunti ennen sopimuksen allekirjoitusta agentti soitti ja sanoi, että Metallurg Magnitogorsk haluaakin Lassen. Siinä sitten alettiinkin hommaamaan viisumeita ja lentoja Venäjälle saman tien.”
Tuon saman päivän iltaa Piritta Kukkonen ei unohda koskaan.
”Olimme perillä Magnitogorskissa iltapimeällä. Sateli vähän vettä, kun tulimme harmaan kerrostalokolossin pihaan. Graffiteja seinissä, kapeassa porraskäytävässä tupakantumppeja, tyhjiä pulloja ja roskakuilun löyhkää, eteisessä vastassa repeilleet muovimatot. Täytyy sanoa, että silloin tuli itku. Ihan pelkästä epätoivosta.”
Edellisellä kaudella Omsk uusine kerrostaloineen oli jättänyt mieleen liian ruusuisen Venäjä-kuvan. ”Mutta sitten siihen vain tottui.”
Vuodet kiekkovaimona ovat opettaneet Lumijoen tytölle, mitä valittu elämäntapa naisen luonteelta vaatii. Täytyy pärjätä itse.
”Ei voi olla kenestäkään riippuvainen, perässä vedettävä”, hän sanoo.
”Tarvittaessa on mentävä yksin vaikka läpi harmaan kiven.”
Samalla ne ovat opettaneet asioita yksinäisyydestä. Sen mittarina toimivat maailman kiekkoliigat,
Kukkosten parhaat muistot liittyvät AHL-aikaan Norfolkissa.
”AHL:ssa kaikki pelaajat perheineen ovat nuoria, elämäntilanteet ovat samanlaiset ja palkkaerot pieniä”, Piritta Kukkonen sanoo,
”NHL:ssa on enemmän kahden kerroksen väkeä. On niitä, joilla on sopimus kymmeneksi vuodeksi, vanhempia pelaajia, joilla on perhe ja elämä valmiina. Sitten on niitä, jotka taistelevat pelipaikastaan ja tietävät olevansa luultavasti vain käymässä.”
SM-liigassa elämä on melkein normaalia. NHL:n työsulku toi Kukkoset takaisin Pohjois-Suomeen, ja kun mies pelasi Kärpissä kaudet 2004–2006, vaimo kävi töissä ja molemmat tulivat töiden jälkeen kotiin. Tosin viimeisestä kärppävuodesta tuli Piritta Kukkosen ruuhkavuosi.
”Sinä vuonna tapahtui kaikki. Rakensin Tirinkylän-taloa, sain uuden työpaikan ja juuri kun olin allekirjoittanut työsopimuksen, sain tietää olevani raskaana. Ehdin olla uudessa työssä kolme kuukautta, kun lähdimme uudestaan Chicagoon.”
Ja sitten on KHL. Kielimuuri ja yksinäisyyden huipentuma.
”Omskissa oli suomalaisia vain Karri Rämö, mutta siellä joukkueella oli nuori naistulkki, joka järjesti jonkin verran yhteistä tekemistä.
Magnitogorskissa ensimmäisellä kaudella olivat myös Janne Niskalan vaimo ja tytär, mutta toisena vuonna kellään muulla suomalaispelaajalla ei ollut perhettä mukana. Löysin yhden venäläisen ystävän, kiinteistönvälittäjänaisen, jonka kautta löysimme paremman asunnonkin toiseksi talveksi.”
Venäjänharmaassa teollisuuskaupungissa arjen järjesti joukkueen pelirytmi: viikko kotona, viikko matkoilla. Piritta Kukkonen kiittää Lasseaan siitä, että kotona ollessaan tämä osallistuu ja on läsnä.
”Lapsiarki on tietysti lapsiarkea Suomessakin, mutta ilman ystäviä Venäjällä se on ollut tekemisen keksimistä, ettei aivan mökity. Onneksi löysin tanssikoulun, jossa tytöt kävivät kolme kertaa viikossa.”
Alusta asti on kuitenkin ollut selvää, ettei Suomeen jääminen ja kaukosuhteessa eläminen ole vaihtoehto. Kukkosen perhe on yhteisyritys, ja se on tietoinen keskinäinen sopimus.
”Me olemme paita ja perse. Tämä on meille paras tapa”, Piritta Kukkonen sanoo.
Siksi tuntuu mukavalta, että viime kevään kultajuhlissa leijonien perheet nostettiin aiempaa näkyvämmin parrasvaloihin pelaajien rinnalle.
”Vähän on kyllä mietitty, hämärsikö se Vilman suhteellisuudentajua”, hän virnistää.
Mestaruusjuhlassa Oulun torilla Vilma Kukkonen marssi lavalle, nosti kätensä pystyyn ja 20 000 ihmistä huusi suoraa huutoa.
Omasta urasta luopuminen ei ollut tietojenkäsittelytiedettä opiskelleelle filosofian maisterille kynnyskysymys. Tärkeintä oli, että Piritta Kukkonen oli juuri saanut paperinsa Oulun yliopistosta, kun lätkäjätkä soitti puhelunsa.
”Olin ollut jo neljä vuotta töissä Soneralla järjestelmäsuunnitteluporukassa, enkä usko, että enää palaisin samoihin töihin. Itse asiassa haaveilen kampaajan ammatista”, hän sanoo.
Kun puhutaan ammattilaiskiekkoilusta, puhutaan väistämättä myös rahasta. Piritta Kukkonen miettii hetken ja puhuu siitä suoraan.
”Olin juuri ollut opiskelija ja tottunut laskemaan kaupan maitohyllyllä, mitä on varaa ostaa. Kyllähän niitä ensimmäisiä palkkalappuja tuijotettiin, että voitettiinko me lotosta”, hän sanoo ja myöntää, että jollain tapaa rahan arvo on hämärtynyt.
”Arkipäivän rahankäyttö on meillä silti hyvin maltillista. Mutta toisaalta voimme nyt nauttia esimerkiksi matkustelusta, joka on lähellä molempien sydäntä.”
Siksi on pitänyt opetella myös kohtaamaan kateutta.
”Sen aistii, ei haitaksi asti, mutta olen opetellut olemaan välittämättä. Eikä kateus liity siihen, paljonko ihmisellä itsellään on rahaa, vaan hänen luonteeseensa.”
Ja kuten aina, elämänmuutoksen jälkeen jäljellä ovat oikeat ystävät.
”Kaikista läheisin on serkku, siskonkorvikkeeni, muut läheisimmät ovat kärppäajoilta. Ehkä kärppäveri ja kotipaikka yhdistävät aina, vaikka maailmalle onkin viety.”
