Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Liisa Ihmemaassa -teoksen Drontti ehdottaa, että lanseerataan viivytyksettä innovatiivisempi strategia ennen kuin ryhdytään junttajuoksuun. Junttajuoksussa, muistattehan, kaikki juoksevat maalitta sinne tänne.
Innovaatiot ovat nykyisessä kulttuurissamme pyhiä. Pekka Himanen, valtiovisionääri, innovoi meille juuri rikastavan vuorovaikutuksen kulttuuria. Entisvanhaan puhuttiin muitten huomioon ottamisesta.
Yliopisto on viime viikot ollut monenlaisen innovoinnin ja konsultoinnin silmässä. Huomio on kohdistunut tutkimukseen, ei niinkään koulutukseen.
Tampereen yliopiston entinen rehtori Jorma Sipilä kehottaa uudessa teoksessaan Valta yliopistossa keskustelemaan myös siitä, mikä on Suomen ja maailman paras koulutusyliopisto. Koulutuksen laadusta puhutaan hänen mielestään vähemmän kuin tutkimuksen.
Yliopisto on Sipilän muistoissa hoppuisten päätösten, monimutkaisten henkilösuhteiden ja opetusministeriön lamaavan saneluvallan kotipesä. Todelliset päätökset tehdään hänen mukaansa ministeriössä, ja yliopistolla on parhaimmillaankin vain mahdollisuus vastustaa.
Nykyinen, paljolti yrityselämälähtöinen huippututkimuspainotus asettaa opetuksen vasallin asemaan yliopistossa. Tämänsuuntainen kehitys alkoi silloin, kun siirryttiin määrälläsiin tulostavoitteisiin.
Tutkijat, huiputkaan, eivät kuitenkaan putkahda munasta. Jos ei Oulun yliopisto olisi vuositolkut paneutunut opetukseen, siitä ei olisi nyt tutkimustaan nostamaan. Muistettakoon tämä.
Laajemmin: huippututkimus vaatii kunnossa olevan koulutusketjun eskarista yliopistoon.
On aihetta huoleen: koulutuksen tasoerot ovat jyrkentyneet ja sen tasa-arvoisuus on selvästikin vähentynyt. Aatos Erkko huolestui juuri suomalaisten yleistietouden laskusta, vaikka tiedonsaannin mahdollisuudet ovat paremmat kuin koskaan.
Lukioon tulivat 90-luvulla valinnaisuus, modernit oppimiskäsitykset ja tiedon syventäminen, mutta saman tien myös ja keskustelematta kaventaminen. Työmarkkinat ovatkin jo ryhtyneet suunnittelemaan mittareita, joilla arvioida työnhakijoiden yleissivistystä.
Juuri huomattiin myös, että viestintätekniikassa meillä piisaa, mutta viestintäkasvatus ja medialukutaito, jota nykykansalainen tarvitsee tietoyhteiskunnassa selviytyäkseen, laahaavat muita pohjoismaita jäljessä, Britanniasta puhumattakaan.
Suomeen on arvioitu mahtuvan pari huippututkimusyliopistoa. Jokainen yliopistoista on tietenkin ilmoittautunut halukkaaksi. Euroopassa halukkaita lasketaan olevan liki tuhat.
Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, joka näyttää ottaneen kylähullun totuudenpuhujan roolin, on syyttänyt suomalaisia yliopistoja haihattelusta. Hän huomauttaa, että maailmalla jotkut yliopistot rohkenevat ylpeillä hyvällä opetuksellaan. Tutkimukseen perustuvan opetuksen mantra voitaisiinkin kääntää opetukseen perustuvaksi tutkimukseksi.
Niin tai näin, kaikki yliopistot ovat viime vuodet trimmanneet itseään kestokykynsä rajoille. Julkista keskustelua seuratessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että opiskelijat yhä loisivat ilmaisessa päivähoidossa ja opettajat ovat nostoväkeä, josta vain aika vapauttaa.
Jotkut nuoret ja lahjakkaat tutkijat ovat jo huomauttaneet siitä, että kansainvälisen huippututkimuksen hingussa on unohdettu yliopiston vähemmän hohdokkaat kotimaiset velvoitteet, esimerkiksi yhteiskunnallinen osallistuminen.
Kalkkeutujan maineen uhallakin todettakoon, ettei hosumalla tule muuta kuin niitä kuuluisia kusipäisiä mukuloita. Yrityksillä ei tunnu olevan malttia odottaa kunnollista tutkimusta. Viimeksi Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos kävi tutkijoiden työoloja käsittelevässä seminaarissa murjaisemassa elämäntapaintiaaneista. "Miksi olette täällä ulisemassa? Tohtorin tutkinto ei ole mitään ihmeellistä. Hakekaa duuneja ja yrittäkää asettua rekrytoijan rooliin."
Ylikuumentumista tuntuu olevan ilmassa. Helsinkiin kuvitellaan saatavan innovaatioyliopisto noin vain hallinnollisilla toimenpiteillä. Uusi hallitusohjelmakin uskoo laajuuden evankeliumiin, vaikka maailmalla on päinvastaisia todisteita, ja yritysten avokätisyyteen, vaikka meillä ei ole totuttu lahjoituskulttuuriin. Yliopistoja ja ammattikorkeakouluja ollaan vaihteeksi tuuppaamassa erilleen.
Jokainen ymmärtää, että jotakin on tehtävä, koska tällä menolla pohjois- ja itäosissa Suomea on puolentoistakymmenen vuoden perästä korkeakoulujen aloituspaikkoja nuorille yli sataprosenttisesti. Miten ja mistä supistetaan, tuntuu kuitenkin olevan hakusessa.
Jos tutkimus ja koulutus todella ovat valtiovallan erityisessä suojeluksessa, voi kysyä esimerkiksi, miksei meillä ole tiedeministeriä, kun ministereitä muuten on pieneen maahan suhteettoman paljon. Opetusministerinkään salkulle ei ole ollut hinkua.
Tai ehkä pitää ottaa tosissaan Suomen Akatemian edustajan puheenvuoro samassa seminaarissa, jossa Wahlroos esiintyi: "Akatemia on valmis ottamaan kokonaisvastuun tutkijakoulutuksen kehittämisestä." Meille perustettiin aikoinaan tutkimuksen pääjohtajavirasto, kun pelättiin maakuntayliopistojen liiaksi tarpovan omissa lillukanvarsissaan. Joissakin maissa valittiin hajautettu malli.
Seuraavaksi odotetaan uutta yliopistolakia, jota on lupailtu vuodeksi 2009. Toivotaan, ettei hallituksen lupailuille koulutuksen ja tutkimuksen tärkeydestä käy niin kuin hoitoalan palkankorotuksille.