alberto.claramunt@kaleva.fi
Mistä löytyvät Suomen kovimmat konservatiivit? Tietenkin ylioppilaskunnista ja professoriliitosta. Näiden tahojen pitäisi edustaa edelläkävijyyttä, mutta tosiasiassa ne pitävät saavutetuista eduistaan kiinni lujemmin kuin kovaotteisimmat ay-liitot.
Aina kun joku yrittää ravistella korkeakoulukenttää, alkaa äänekäs vastustaminen, jota kannattelee vaatimus akateemisen vapauden säilyttämisestä. Tämän hienolta kuulostavan arvon takia pitäisi ylläpitää epätarkoituksenmukaisia koulutusohjelmia, opiskelijoiden päämäärätöntä haahuilua ja oikeutta kehnoon opetukseen. Ei akateeminen vapaus tätä ole. Se on tutkimuksen vapautta.
On kummallista, että lahjakkaat ylioppilaskunta-aktiivit ja viisaat professorit eivät ole pystyneet ottamaan viime vuosien aikana aloitetta omiin käsiin. Suomen Sokrateet ovat vain reagoineet eli vastustaneet valtiovallan tehostustoimia, jotka ovat tähdänneet muun muassa pitkähköjen opiskeluaikojen lyhentämiseen.
Nyt on taas vastustuksen paikka, kun uusliberalistiset poliitikot aikovat antaa yliopistoille itselleen lisää valtaa. Erilaisia kannanottoja uutta yliopistolakia vastaan on viljalti. Esimerkiksi kahdeksan ylioppilaskuntalehden päätoimittajaa vaatii lakia uuteen valmisteluun, koska "uuden lain lähtökohdaksi otettiin autonomian sijaan elinkeinoelämän tarpeet."
Uuden yliopistolain mukaan yliopistoista tulisi työnantajia. Aiemmin yliopiston työväki oli palvelussuhteessa valtioon, työnantaja oli valtion työmarkkinalaitos. Uudessa systeemissä työsuhteen eduista on neuvoteltava omassa talossa. Samalla virkasuhteet muuttuisivat työsuhteiksi. Se toisi henkilöstöpolitiikkaan joustavuutta, kun uusia tehtäviä voitaisiin perustaa ja vanhoja purkaa nykyistä helpommin. Valta olisi kuitenkin yliopistoilla itsellään - ja tietenkin myös vastuu.
Professorit ovat kauhistelleet virkasuhteiden muuttamista työsuhteiksi. Professorien mukaan julkista valtaa voi käyttää vain viranomainen. Toisaalta julkista valtaa käyttävät myös ammattikorkeakoulujen opettajat, eivätkä hekään ole virkasuhteessa. Professorien valittaminen virkojensa perään on myös sikäli suhteetonta omaan napaan katsomista, että se korostaa huikeaa etuisuuseroa, joka on virkasuhteista nauttivien professorien ja apurahojen turvin elävien pätkätutkijoiden välillä.
Toinen merkittävä muutos laissa koskee yliopiston hallintoa. Ylioppilaskunta-aktiivit ja yliopiston henkilöstö eivät pääsisi enää suoraan valitsemaan rehtoria, vaan sen tekisi hallitus, jonka tosin yliopisto valitsisi edelleen itse. Tämäkin kauhistuttaa akateemisen vapauden apostoleja. Heidän mukaansa rehtorin valinta pitäisi edelleen hoitaa oman joukon huutoäänestyksellä, jota maustaisi sopiva ylioppilas- ja tiedekuntapoliittinen peli.
Uudessa hallintomallissa on toki yksi kummallisuus. Kun yliopiston hallituksesta puolet kuuluu henkilökuntaan, syntyy tilanne, jossa rehtori on tilivelvollinen hallituksessa henkilökunnan edustajille, joiden esimies hän itse on. Tällainen skitsofreeninen tilanne voi johtaa myös käytännössä vaikeisiin tilanteisiin. Voiko rehtori aidosti päättää hallituksessa olevien henkilökunnan edustajien työsuhteista, kun nämä itse päättävät rehtorin työsuhteesta?
Tämäkin ongelma pyyhkiytyisi pois päiväjärjestyksestä, jos koko hallitus tulisi yliopiston ulkopuolelta. Se voisi olla paitsi elinkeinoelämän, myös veronmaksajien etu.