"Ja nyt sitten hymyä huuleen", sanoo amatöörivalokuvaaja eikä uhraa ajatuksen puolikastakaan sille, että hän tulee samalla astuneeksi dokumentoinnin ja todellisuuden rakentamisen välisen häilyvän rajan yli.
Vastaavalla periaatteella voisi kuvata kokonaisen kamarimusiikkifestivaalin, yksinkertaisesti vain panna asioita tapahtumaan tietyllä tavalla.
Käytännössä kaikki hyvät festivaalikuvaajat joutuvat rakentamaan tilanteita, joku enemmän toinen vähemmän. Taiteilijat suostuvat tähän, onhan useimmiten kyseessä yhteinen etu.
Mitä olisi kuuluisa Kuhmon henki ilman siitä otettuja valokuvia, joissa hyväntuuliset muusikot ajavat polkupyörillä, pelleilevät kameralle, soittavat ja halailevat.
Stefan Bremer on Kuhmon kuvallisen hengen luojista tärkein, sillä hän on työskennellyt kamarimusiikkitapahtuman virallisena valokuvaajana 1980-luvun alkuvuosilta lähtien noin 15-20 kertaa. Sen tarkemmin hän ei ole kesiään laskenut.
Kiinnostavimmat Bremerin kuvat Kuhmosta ovat syntyneet joko spontaanisti tai niin, että festivaalin taiteilija on ikään kuin tarjonnut itseään kuvattavaksi ja ollut samalla valmis tekemään enemmän kuin vain poseeraamaan.
"Yht´äkkiä minulle tulee myös hetkiä, jolloin keksin, että näinhän voisi homman hoitaa. Niillä kuvilla ei usein ole mitään tekemistä realismin kanssa. Kyllä minä välillä siis rakennankin todellisuutta, koska se on hauskaa", hän myöntää.
Saunailloista Salakamariin
"Kuhmo on osannut hienosti hyödyntää mielikuvan kaukana metsien keskellä sijaitsevasta festivaalista, jolla on myyttisiäkin kerrostumia. Minäkin olen tietysti halunnut kuvaajana tuoda esiin tapahtuman erityispiirteitä", Bremer määrittelee.
"Kamarimusiikin taiteilijat ovat aina pyörineet vapaasti yhdessä, koska muita vaihtoehtoja ei Kuhmossa ole ollut. Kukapa haluaisi vain maata ammattikoulun asuntolassa tyyny ja vihreä muovituoli seuranaan."
Taiteilijoiden legendaariset saunaillat ovat viime vuosina selvästi vähentyneet. Nykyään vilkkain kanssakäyminen tapahtuu Salakamari-piharavintolan nuotion ympärillä.
Kun Salakamari perustettiin, yleisöstä ja esiintyjistä tuli Bremerin mukaan ensimmäistä kertaa yhdenvertaisia, vaikka tavallisia paikkakuntalaisia Salakamarissakaan ei kovin usein näy.
Suurimmat muutokset valokuvaajan kannalta ovat olleet siirtyminen digiaikaan ja värin käyttöön.
"Sitä ennen Kuhmo oli minulle selviytymisleiri, miten ihminen selviää kaksi viikkoa nukkumatta. Pitihän sitä kuvaamisen ja kuvien tekemisen lisäksi kuunnella musiikkia ja juhlia ihmisten kanssa."
Paljon tulee
tylsääkin
Kamarimusiikin oma väki ja tiedotusvälineiden edustajat esittävät festivaalin aikana usein erityistoiveita, mutta kuvaukselliset ratkaisut Bremer tekee omien näkemystensä mukaan.
"Joudun toki toimimaan päiväkohtaisten teemojen perusteella ja ennakoimaan tulevaa. Lisäksi yritän tuottaa epävirallista materiaalia lavan takaa, mitä jotkut lehdet mielellään käyttävät."
Markkinointikoneisto ei ole festivaalikuvaajan tekemisiin puuttunut.
"Jos olisi, niin kaikki olisi varmasti mennyt munilleen. Siinä määrin pidän itseäni taiteilijana, että luulen aina tietäväni paremmin, mitä tarvitaan", Bremer pohtii.
"Paljon tulee räpsittyä tylsiäkin otoksia. Jos päivässä syntyy noin 400 kuvaa, valikoin niistä pressitoimiston käyttöön ehkä 20-25 ja jälkikäteen pidän itse enää vain kahdesta."
Isä sai saman
tartunnan
Melkein yhtä pitkäaikainen vieras Kuhmossa on ollut Stefan Bremerin isä Caj Bremer, jonka huhtikuussa nimitettiin Suomen historian toiseksi valokuvataiteen akateemikoksi. Edellinen oli Matti A. Pitkänen (1930-1997).
Caj Bremer toimi lehtikuvaajana 1950-luvun alusta lähes puoli vuosisataa. Hänen Kuhmon-kuvissaankin konstailematon dokumentointi ja sopivan hetken kärsivällinen odottaminen painottuvat enemmän kuin taiteilijapojalla.
Bremer tuli kamarimusiikkifestivaalille ensimmäisen kerran 1983 aivan toisessa tarkoituksessa, kuvaamaan saunakuvia saunakirjaan.
"Silloin Kamarimusiikissa saunottiin enemmän kuin nyt ja koko festivaali oli rennompi. Kuvasin useimmat saunassa tapaamani taiteilijat myös konsertissa, mutta minulle ei ollut tärkeää, että he olisivat tehneet mielikseni jotain ihmeellisiä piruetteja."
Bremer sai kuitenkin tartunnan, ja hän on sen jälkeen palannut säännöllisesti vaimonsa kanssa Kuhmoon kuvaaman ja kuuntelemaan.
"Toimimme alusta saakka niin, että Stefan hoiti mustavalkoiset lehdistökuvat ja minä näppäilin rauhassa värikuvia, joita festivaaliorganisaatio sai halutessaan käyttää. Tänä vuonna olen ottanut vain kolme kuvaa", tuore akateemikko laskee.
Molempien Bremerien valokuviin voi tutustua Kuhmo-talossa festivaalin ajan esillä olevissa näyttelyissä. Ala-aulassa on kuvia festivaalin taiteilijoista ja yläaulassa
Caj Bremerin valotuksia Kamarimusiikin muista työntekijöistä kulissien takaa.