Vuodet vaihtuvat, miehet muuttuvat, mutta yksi on sentään pysyvää: Janne Ahonen palkintopallilla.
Oli joulukuun 19. päivä vuonna 1993, kun 16-vuotias lahtelainen pojankloppi hyppäsi Engelbergissä maailmancupin osakilpailun voittajaksi. Vuoden 2008 ensimmäisenä päivänä Ahonen, nyt 30, ponnisti sadannen kerran maailmancupin palkintopallille.
Ahonen on ollut maailmancupin palkintopallilla 16 eri vuotena. Muikea ennätys, mahdollisesti lyömätön.
Yhtä Ahosta - kestomenestyjien kuningasta - kohti on tukku tähdenlentoja. Legendaarisin tähdenlento on Toni Nieminen, vaikka hänen uransa olikin pitkä.
Nieminen saavutti neljän kuukauden aikana kaudella 1991-92 kaikkiaan 11 maailmancupin palkintopallipaikkaa sekä olympiakullan ja -hopean. Tuon lyhyen jakson jälkeen Nieminen pääsi palkintopallille maailmancupissa vain yhden kerran.
Teini-ikäinen Nieminen pääsi iskemään juuri sopivaan rakoon, v-tyylin tuomaan murroskauteen.
Mutta on heitä muitakin. Esimerkiksi norjalainen Lars Bystöl, joka on uransa aikana päässyt maailmancupissa neljä kertaa kolmen sakkiin, mutta saa pitää palkintokaapissaan esillä olympialaisten kulta- ja pronssimitaleita.
Kolme kautta sitten Ahosen kovin kilpakumppani oli Tshekin Jakub Janda. Nyt Janda etsii hyppyjyväänsä Continental cupissa.
Harjoittelua ja
itseluottamusta
Kestomenestyjillä ja tähdenlennoilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä: molemmat ovat ajoituksen armoitettuja mestareita.
Osa tähdenlennoista on pystynyt ajoittamaan elämänsä hypyt yhteen tai kahteen arvokisaan. Ja tämä ajoitus - samoin kuin toisten hyppääjien jatkuvan menestyksen salaisuus - on kiinni ajoituksesta.
Mäkihypyn olennainen tapahtuu hyppyrin nokalla muutamassa sadasosasekunnissa. Ponnistuksen ajoitus ratkaisee suurimmaksi osaksi hypyn onnistumisen.
Kokenut valmentaja Pentti Kokkonen tietää, että mäkihypyssä ajoitus selittää normaalia suuremman tähdenlentojen määrän.
"Nämä yhden kauden ihmeet tai vastaavat ovat ikään kuin sattuman kaupalla oivaltaneet, mitä nokalla parhaimmillaan tapahtuu. Myöhemmin he eivät enää löydä samaa tunnetta. Kun mäkihypyssä ajattelee aivoilla ponnistuksen kohdalla, niin se ei enää onnistu", Kokkonen näkee.
Kokkonen muistuttaa, että kiintotähdillä kaksi seikkaa takaa pärjäämisen: harjoittelu ja itseluottamus.
"Janne (Ahonen) on saavuttanut sellaisen itseluottamuksen, että hänen ei tarvitse ajatella tekemisiään hypyn aikana. Hän on mielestäni harvinainen urheilija kaikki lajit mukaan lukien. Hänellä kaikki työ tähtää ainoastaan menestykseen. Monilla tähdenlennoilla jokapäiväinen harjoittelu saattaa jäädä toisarvoiseksi."
Eli kun hyppääminen on helppoa, harjoittelu ei saa olla helppoa.
Ikä ei tapakaan
hyppääjää
Plus kolmikymppiset ovat harvemmin juhlineet mäkimontuissa. Niin hyvä hyppääjä kuin Ahonen edelleenkin on, hänenkin viimeisin voittonsa maailmancupista tuli 6.1.2006. Suomalainen oli tuolloin 28-vuotias.
Maailmancupin syksyllä 1979 alkaneen historian aikana vain neljä hyppääjää on pystynyt voittamaan osakilpailun yli 30 vuoden iässä. Nestori Noriaki Kasai oli kolmea kuukautta vaille 32-vuotias, kun hän nousi korkeimmalle korokkeelle Park Cityssä vuonna 2004.
Jens Weissflog voitti neljä osakilpailua 30 ikävuoden paremmalla puolella. Itäsaksalainen on mäkihistorian hämmästyttävimpiä ilmiöitä. Hän pystyi vielä uransa loppuvaiheessa päivittämään itsensä v-tyylin taitajaksi.
Nykyisin yhä useammat jatkavat hyppäämistä, vaikka ikää karttuu. Kasaikin on jo ikämies eli yli 35-vuotias.
"Kaikki haluavat jatkaa, kun lajista on tullut ammatti. Esimerkiksi japanilaiset ovat hyppääjinä firmojen palkoilla", Kokkonen muistuttaa.
Tämän mäkiviikon aikana on viimeistään tullut selväksi, että Janne Ahosen unelma olympiamitalista ei lentänytkään Pragelaton tuuliin vuonna 2006.
Vancouverin kisojen aikaan Ahonen on vielä alle 33-vuotias.
Siis nuori mies.