Totesin tyttärelleni, että hän olisi hyvinkin todennäköisesti saattanut viisi vuotta sitten olla yksi näistä alaikäisenä hyväksi käytetyistä oululaisista.
Tyttären vastaus oli empimättä kyllä. Se veti hiljaiseksi kummankin ja tunnustelimme kauhuamme pitkään.
Murrosikä alkoi 13-vuotiaana ja äiti vaati koulun käymistä asiallisesti. Vanhemmat olivat eronneet ja alkoholisoitunut, boheemi isä asui lähellä.
Eräänä pakkasyönä keskellä kouluviikkoa tytär ei halunnut tulla kotiinsa äidin luo, vaan ilmoitti muuttavansa vaikka roskalaatikkoon, kunhan saisi olla rauhassa. Opettajan myötävaikutuksella tehtiin ilmoitus lastensuojeluun, jonka asiakas perheemme oli siitä lähtien, isä mukaan lukien.
Tytär otti tavakseen lähteä viikonlopuiksi isänsä luo. Lintsaamisesta ja kotoa karkailusta johtuen ulotin huolenpitoni myös isän luo ja pyrin tekemään sen yhdessä tämän kanssa.
Kävi ilmi, että tytär kävi vain kääntymässä isänsä luona kysymässä lupaa johonkin yökylään kaverin luona, ja hän sai aina luvan. Isä ei tarkistanut vuosien kuluessa yhtään ainutta kertaa, oliko sellaista kaveria edes olemassa, tiedettiinkö perheessä yövieraan tulosta ja oliko yökylän aikaan ketään aikuista paikalla.
Otin selvää aina joka ikisestä yöstä, missä tytär oli ollut. Soitteluun meni paljon aikaa, mutta pikku vihjeitä seuraamalla pääsin aina lopulta käsitykseen tapahtumien kulusta. Ei pelkästään omani, vaan myös muita varhaisteinejä oli välillä hukassa.
Kerroin tapahtumista aina lastensuojeluun ja isää puhuteltiin niistä tavan takaa. Keskusteluissa isä oli aina samaa mieltä lastensuojelun kanssa ja sanoi tekevänsä aina sopimusten mukaan. Käytäntö vain oli aivan muuta.
Keskusteluista ei ollut mitään hyötyä, lastensuojelu oli täysin hampaaton isän kanssa. Isä kävi töissä, muttei pystynyt huolehtimaan tytärtä kouluun, koska nukkui pitkään. Bussirahaa tai pyörää ei ollut koskaan.
Vuoden päästä kerroin lastensuojelussa, että koska yhteishuoltajuus oli tuhoisaa, hakisin yksinhuoltajuutta. En nähnyt muuta mahdollisuutta.
Sosiaalityöntekijä selitti ettei se kannattanut, koska ei olisi mitään keinoa estää tytärtä menemästä isänsä luo. Olin tyrmistynyt. Sehän on väärin. Jos lasta pitää suojella, häntä pitää suojella.
Ajelin vuosien ajan hädissäni tuntikausia pitkin yötä ja kaikkialla etsien tytärtä. Hänellä oli tapana käydä alaikäisenä Hiukkavaaran entisen kasarmialueen bändien treenikämpillä, joissa myös juotiin. Tytär sai usein kyydin tuntemattomilta.
Mitä tekivät ne yksinhuoltajat, jotka eivät voineet jättää pienempiä lapsia yksin kotiin?
Poliisin vastaus avunpyyntöön oli aina sama: teinejä etsitään vasta, jos ovat olleet hukassa yli vuorokauden.
Tytär oli pakko viedä kouluun autolla, oma opiskelu jäi, en voinut hakea töitä, rahat eivät riittäneet, mutta toimeentulotukea ei annettu automenoihin. Normaalia järkeä ja vastuuta ei voi käyttää, koska systeemi jyrää kaiken.
Äiti
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.